Suomen vallankumouksen opetukset 1917–18

Suomen vallankumous on kunniakas luku kansainvälisen työväenluokan historiassa. Traagisesti vallankumouksen kuitenkin petti sen päättämätön johto, vaikka massat tekivät kaikkensa sen eteen. Vastavallankumouksen voimat suorittivat verilöylyn, joka fyysisesti tuhosi työväenluokan parhaimmiston, mikä puolestaan pahensi Venäjän vallankumouksen saartoa ja eristystä. 

Read in English |

Pohjoismaiden vallankumousten joukossa Suomen vallankumous vuosina 1917-1918 meni pisimmälle ja oli lähimpänä onnistua perustamaan työväenvaltion. Vallankumouksen aikana massat pyrkivät uudestaan ja uudestaan muuttamaan yhteiskuntaa, mutta joka askelella työväen organisaatioiden johto petti liikkeen. On vallitseva myytti, että Suomi, kuten muutkin Pohjoismaat, ovat kilttejä, rauhallisia ja sivistyneitä. Mutta Suomen vallankumouksen historia osoittaa, että kapitalistisen terrorin todelliset kasvot paljastuvat kaikessa verenhimoisessa raakalaismaisuudessaan, kun yksityisomistuksen edut ovat uhattuina. Vaikka näistä tapahtumista on jo vuosisata, tässä historiassa on runsaasti hyödyllisiä oppeja uudelle vallankumouksellisten sukupolvelle. 

Suomen sisällissota vaikuttaa edelleen vahvasti nykyisten suomalaisten mielissä ja tietoisuudessa. Pitkään tämä historia pidettiin salassa, ja virallinen historia juhli sisällissotaa yksinkertaisesti itsenäistymissotana Venäjän alaisuudesta. Silti vielä tänäkin päivänä suomalaiset usein tietävät, kenen isovanhemmat taistelivat milläkin sisällissodan puolella. Vielä elossa olevat, jotka voivat kertoa edelleen tarinansa, tarjoavat arvokkaita näkökulmia sotaan, joka pohjimmiltaan oli luokkasota. 

Suomen työväenluokan nousu 

Vuosisatojen ajan Suomi oli maatalousvaltainen maa, jossa ei kuitenkaan ollut täysin kehittyneitä feodaalisuhteita. Se muodostui pitkälle itsenäisistä pienviljelijöistä, käsityöläisistä ja palkkatyöläisistä. Niinkin myöhään kuin vuonna 1910 peräti 70 % työvoimasta toimi maataloustuotannon piirissä. 

Koska Suomen väestö oli kooltaan pieni, sitä oli vuosisatojen ajan hallinnut jokin ulkoinen valta. Suomi oli kiilana idän ja lännen välissä, rajanaapureinaan Venäjä, Norja ja Ruotsi. Kun se luovutettiin Venäjän imperiumille vuonna 1809, se oli ollut Ruotsin provinssi lähes 700 vuoden ajan. Suomi saavutti täyden kansallisen itsenäisyyden vasta bolshevikkien otettua vallan vuonna 1917 Venäjän lokakuun vallankumouksessa. 

Satoja vuosia kestänyt sorto merkitsi, että monet suomalaiset pitivät ruotsalaisia historiallisesti vihollisinaan, eivät niinkään venäläisiä. Tsarismi puolestaan ei pitänyt ongelmallisena fennomaanisia ja ruotsalaisvastaisia mielipiteitä, koska ne osaltaan vetivät Suomea pois Ruotsin historiallisesta vaikutuspiiristä. 

Lenin kuvasi Venäjän imperiumia ”kansakuntien vankilaksi”. Kuitenkin, verrattuna muihin sorron alaisiin kansakuntiin Suomen kohtelu ei ollut ankarimmasta päästä. Suurimman osan ajastaan Venäjän alaisuudessa Suomi oli Suomen suurherttuakunta nauttien laajaa autonomiaa. Suomella oli lopulta oma lainsäädäntöelin, valuutta, postijärjestelmä, paikallishallinto ja jopa miliisejä – kunhan Pietarille maksettiin, mikä Pietarille kuului.

Vuodesta 1870 alkaen Suomi teollistui nopeasti, mikä entisestään kiihtyi 1890-luvulla. Puu- ja paperiteollisuuden kehittyminen kiihdytti Suomen talouden monien muiden Venäjän imperiumin osien edelle. Teollisuuden mukana nousi myös kasvava teollisuustyöväestö, joka raatoi pitkiä työaikoja alhaisella palkalla ja hyvin vähäisillä oikeuksilla. Esimerkkinä voidaan nostaa vaikkapa laki vuodelta 1865, joka oli edelleen voimassa vuonna 1917, jonka perusteella työnantajilla oli oikeus tutkia työläisten omaisuus, mikäli he asuivat työpaikan yhteydessä. 

Ylipäänsä, eteläinen Suomi oli enemmän teollistunut, proletarisoitunut ja vasemmistolainen, kun taas pohjoinen oli porvarillinen, atomisoitunut, maatalouspohjainen ja konservatiivinen. On arvioitu, että vuonna 1917 noin 500 000 suomalaista kolmen miljoonan väestöstä oli teollisuusproletaareja, kuten myös heidän perheensä ja merkittävä kerrostuma maataloudessa työskentelevästä tilapäisestä työvoimasta. 

Uusi suomalainen työväenluokka järjestäytyi nopeasti taistellakseen parempien työolojen puolesta. Liberaalien johdolla oli aiemmin perustettu työväestön järjestöjä, jotka olivat työväenliikkeen esimuoto. Nyt kuitenkin perustettiin varsinaisia ammattiliittoja, ja ne johtivat useita merkittäviä kamppailuja. Suomen työväenpuolue perustettiin vuonna 1899 ja sen liittokokouksessa Forssassa 1903 se nimettiin uudelleen Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi SDP:ksi. Se omaksui ohjelman, joka perustui Saksan sosialidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmaan. SDP oli tiiviissä yhteydessä Suomen ammattiyhdistysten keskusliittoon SAK:hon, joka perustettiin vuonna 1907 ja liittyi virallisesti Toiseen internationaaliin. Vuodesta 1898 puolueella oli ollut erillisiä osastoja, ja puolueen lehdeksi tuleva Työmies-lehti oli perustettu vuonna 1895. SDP ja ammattiliitot olivat tärkeä vastapooli porvaristolle ja rikkaille maanomistajille, jotka elivät työtätekevien massojen kustannuksella. 

Vuoden 1905 vallankumous ja sen seuraukset 

Vallankumouksellisilla tapahtumilla Venäjällä vuonna 1905 oli tuntuva ja välitön vaikutus Suomessa. Suomen työväenluokka nousi vastarintaan Venäjän vallankumouksen innoittamana. Marraskuussa 1905 järjestettiin yleislakko. Se alkoi ”kansallisena lakkona”, johon osallistuivat myös porvaristo ja pikkuporvarillisia ainekset, jotka näkivät mahdollisuudet irrottautua tsarismista. Tapahtumien johdosta muodostettiin myös miliisejä, niin kutsuttuja ”kansalliskaarteja”, joihin alun perin kuului myös oikeistolaisia. 

”Kansallislakko”-liike kuitenkin jakautui nopeasti luokkarajojen perusteella, ja oikeisto erotettiin siitä. Tämän seurauksena muodostettiin ensimmäiset vallankumoukselliset miliisit – punakaartit. Nämä aseistetut joukot olivat työväenluokan tahdon orgaaninen ilmenemismuoto yhteiskunnan muuttamiseksi, ja hetkellisesti omaksuivat massaluonteen. Porvaristo perusti omat ”suojeluskuntansa” vaihtoehdoksi punakaarteille – kyseessä oli historian ensimmäinen valkoisten kaartien ilmenemismuoto. 

Liikehdintä jatkui vuoden 1906 puolella kapinoina ja lakkoina. Tunnetuin kapina järjestettiin venäläisten merimiesten toimesta Viaporin linnakkeessa, joka nykyään tunnetaan Suomenlinnana. Linnake sijaitsi vain kilometrin Helsingin rannikolta. Suojeluskunnat tukahduttivat kapinan verisesti ja monet punakaartilaiset saivat surmansa. SDP:n lehdistö tuomitsi valkoiset ”lahtareina” – jona heidät siitä eteenpäin oikeutetusti tunnettiin työläisten keskuudessa.

Tämän alapuolelta suuntautuvan paineen seurauksena tsaari pyrki tukahduttamaan Suomen vallankumouksellisen ilmapiirin ja pääsemään liikkeen niskan päälle tekemällä myönnytyksiä. Massojen paineen voiman sekä Suomen tärkeän merkityksen tsarismille osoitti se, miten tuntuvia myönnytykset olivat. Kun muualla Venäjällä suitset vedettiin mahdollisimman tiukalle vallankumouksen epäonnistuttua tsaarin suistamisessa vallasta, Suomelle Nikolai II oli pakotettu myöntämään laaja autonomia ja perustuslaki, johon kuului peräti yleinen äänioikeus, joskin tietyin omaisuuskriteerein. Vuoden 1906 perustuslakiin otettiin mukaan myös sananvapaus, lehdistön vapaus sekä järjestäytymisen vapaus. Lisäksi Suomeen muodostettiin Suomen eduskunta (joka tunnettiin tuolloin nimellä valtiopäivät). Näiden tapahtumien jälkimainingeissa, kun työväenliikettä ei ollut läheskään onnistuttu murskaamaan, SDP voitti 80 paikkaa 200:sta ensimmäisissä valtiopäivävaaleissa vuonna 1907. 

SDP oli kasvanut nopeassa tahdissa 17 000 jäsenestä vuonna 1904 huippulukemiinsa 85 000 jäseneen vuonna 1906. Mutta puolue – joka muodollisesti piti itseään ortdoksimarxistisena ja vallankumouksellisena puolueena – oli naiivi ja ristiriitojen repimä. Se helli illuusioita luokkayhteistyöstä. Vain yhtenä esimerkkinä, elokuun 1906 puoluekokouksessa SDP tuomitsi aseellisen vastarinnan ja käski punakaartien luovuttaa aseensa sillä tekosyyllä, että se olisi uhka puolueen lailliselle asemalle. 

SDP:n johdon enemmistö uskoi vakaasti, että he pystyisivät tuomaan sosialismin Suomeen rauhanomaisin keinoin eduskunnan kautta pitäytyen samalla porvarillisen demokratian muodoissa. Puolue-eliittiin oli juurtunut byrokraattisuus, ja sen jäsenet etääntyivät tavallisten työläisten arjesta. Heidän mukavat asemansa oli turvattu ja he tunsivat painetta tehdä kompromisseja kapitalismin kanssa. Erityisesti SDP:n eduskuntaryhmän palkat olivat huomattavan korkeat. 

Vaikka SDP omaksui militantin luokkataistelun ja sosialistisen vallankumouksen retoriikan, puolue kehittyi suhteellisen rauhallisissa oloissa, kunnes vallankumous puhkesi vuonna 1917. Puoluepomot lähenivät porvarillisia liberaaleja ja sopeutuivat suhteellisen mukavaan, keskiluokkaiseen eloon. He 

alkoivat yhä enemmän näyttää työläisaristokratialta sen sijaan, että olisivat olleet proletaareja luokkataistelijoita. Tällaisissa oloissa kapitalismin kumoaminen alkoi vaikuttaa yhä kaukaisemmalta haavekuvalta. Sen sijaan Venäjän bolshevikkien todellisuus ei ollut tällainen, joten he karaistuivat vallankumouksellisena puolueena luokkataistelun ja tsaristisen sorron tulessa. 

Luvatut yhteiskunnalliset uudistukset eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet Suomessa tsaarin astuessa hillitsemään kaiken todellisen muutoksen. Tämä yhdistettynä SDP:n jatkuvaan byrokratisaatioon demoralisoi ja turhautti kiihtyvästi rivijäseniä, jotka saivat vähäisiä, jos mitään kouriintuntuvia tuloksia ponnisteluistaan. Puolue oli alkanut kehittyä vaaliorganisaation suuntaan ja sen aktiivinen jäsenistö väheni 40 % vuosina 1907-1910. Suunta kääntyi kuitenkin jälleen ensimmäisen maailmansodan puhjettua. 

Sota kaikkien sotien lopettamiseksi” ja kansallinen kysymys 

Kun ensimmäinen maailmansota alkoi vuonna 1914, Venäjän tsaari lähetti 100 000 sotilasta Suomeen. Sotilaat olivat käytännössä miehitysarmeija. Eduskunnan toiminta keskeytettiin ja sekä sensuuri että kokoontumisrajoitukset otettiin käyttöön. Yksikään suomalainen sotilas ei kuitenkaan osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan osana Venäjän imperiumin armeijaa.

Nikolai II:n valtakaudella oli järjestetty venäläistämiskampanja, joka herätti eloon ja kiihdytti suomalaista nationalismia. Tämä työnsi suomalaista porvaristoa ja pikkuporvaristoa saksalaisen imperialismin vastaanottavaiseen syliin. Saksa esiintyi kyynisesti Suomen kansan ystävänä ja valistuneena vapauttajana tsaristisen itsevaltiuden tyranniaa vastaan. Saksan sosialidemokraatit skandaalimaisesti lankesivat tähän valeeseen. 

Saksan imperialistit hyödynsivät Suomen kansan itsenäisyyspyrkimyksiä iskeäkseen tsaaria vastaan – ja saadakseen pääsyn Suomen rikkaisiin mineraaliesiintymiin ja muihin luonnonvaroihin. Porvariston ja pikkuporvariston kerrostumissa käynnistettiin liike nimeltä ”Aktivistit”. Nämä ”aktivistit” mobilisoivat n. 1 500 ”vapaaehtoista”, jotka olivat lähinnä nationalistisia yliopisto-opiskelijoita ja ylemmän keskiluokan vesoja. He matkustivat salaa Saksaan sotilaskoulutukseen. 

Heidät integroitiin Saksan armeijaan 27. jääkäripataljoonana, joka perustettiin vuonna 1915. Ajatuksena oli ennen pitkää provosoida venäläisvastainen kansannousu. Kapitalismin oloissa pienten kansojen kohtalot määritellään lopulta suurten imperialististen valtojen intressien pohjalta. Saksalaiset halusivat Suomen luonnonvarojen lisäksi otollisen strategisen aseman Venäjää vastaan; Suomenlahti oli portti Petrogradiin, jolla nimellä Pietari tunnettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen. 

Sodan aikana vienti kuitenkin veti tsaristiselle Venäjälle. Tämä merkitsi, että työttömyyttä ei käytännössä ollut ja suomalaiset teollisuuskapitalistit kotiuttivat valtavia voittoja. Tämä vei heidät objektiivisesti venäläisen imperialismin leiriin, jossa he parhaiten voisivat suojella omia etujaan. Tsaristisesta sorrosta huolimatta suomalaiset teollisuuskapitalistit olivat lojaaleja ennen kaikkea omille kapeille luokkaintresseilleen. 

Ainoa voima, joka voisi käytännössä toteuttaa Suomen itsenäistymisen oli työväenluokka. Tämä tulisi selväksi myöhempien tapahtumien myötä, kun venäläisten työläisten vallankumouksellinen kamppailu avasi Suomelle tien itsenäistymiseen. 

Kansallinen kysymys näyttelisi merkittävää roolia Suomen vallankumouksessa. SDP oli ollut kansallisen itsenäisyyden kannalla, mutta enemmistö heistä katsoi, että itsenäisyys oli toissijainen luokkataisteluun nähden. Epäilemättä osa SDP:n johdosta lankesi nationalismin ansaan, eikä puolue kokonaisuutena onnistunut pitämään yllä johdonmukaisesti vallankumouksellista internationalistista linjaa. 

SDP 

Vaikka se lipsuikin linjassaan, SDP oli silti merkittävä voima. Sillä oli 51 000 jäsentä, 890 työväentaloa, 46 kuoroa ja 71 orkesteria. Se julkaisi päivittäin julkaistua Työmies-lehteä sekä lukuisia aikakauslehtiä, kuten myös ammattiliittojen lehtiä. 

Sitten, kesällä 1914 Toinen internationaali järkytti kansainvälistä työväenliikettä ja sen johtavia puolueita äänestämällä imperialistisen sodan puolesta. Massiiviset työväenpuolueet, jotka oli rakennettu raskaalla työllä vuosikymmenten kuluessa, olivat antautuneet kansalliselle shovinismille. SDP otti selkeän anti-imperialistisen linjan ja lähetti edustajan Zimmerwaldin konferenssiin, mutta se ei koskaan asettunut selkeästi vallankumouksen kannalle. Zimmerwaldin osallistujen vasemmisto mm. Leninin ja Trotskin ympärillä katsoi, että imperialistisesta sodasta vääjäämättä seuraavaa kriisiä tulisi käyttää sodan muuttamiseksi sisällissodaksi ja sosialistiseksi vallankumoukseksi. Suomen

SDP:n johdon näkemys oli kuitenkin pasifistisempi, ja se oli kaukana näistä vallankumouksellisista johtopäätöksistä. 

Sotatalouden aikaansaamasta nopeasti teollistumisesta johtuen uudet väestön kerrokset vedettiin mukaan kapitalistiseen tuotantoon ja niistä tuli osa Suomen työväenluokkaa. Ammattiliittoihin ja SDP:hen virtasi uusia jäseniä joulukuusta 1915 alkaen. Tämä tuore työväenluokka oli vanhempaa valmiimpi taistelemaan pomoja vastaan. Nämä proletariaatin kypsymättömät jäsenet tulivat mukaan poliittiseen elämään ilman menneisyyden painolastia ja olivat vanhempia työläisiä vähemmän valmiita hyväksymään johdon kompromisseja. 

Suomalaisten työläisten olot sodan aikana olivat kovat. Inflaation nousu merkitsi ruoan hintojen jyrkkää kasvua. Ruokapula aiheutti pitkiä leipäjonoja. Kapitalistit taas tekivät jättivoittoja sodan aikana kiitos menestyksekkään viennin. Rikkaat rikastuivat ja Suomen työväenluokan reaalitulot syöksyivät kolmanneksella. Ammattiliittobyrokratia kielsi lakot sodan aikana ja tuomitsi näin työväen 

sietämättömiin oloihin. 

Helmikuun vallankumous 

Ränsistynyt, 400-vuotinen tsaarinvalta romahti (vanhan kalenterin mukaan) helmikuussa vuonna 1917. Tekstiilitehtaiden naiset aloittivat vallankumouksen Pietarissa (uuden kalenterin mukaan) 8. maaliskuuta, kansainvälisenä naistenpäivänä. Naiset kokivat sodan kaikkein ankarimmin. Samalla kun he joutuivat näkemään aviomiestensä, veljiensä ja poikiensa tulevan lahdatuiksi rintamalla, kärsivät kaupungit nälänhädästä. Työläisnaiset menivät kaduille ja johtivat liikettä, josta pian kehittyisi vallankumouksellinen, ja vetivät loput työväenluokasta mukaansa. Noin 90 000 osallistui mielenosoituksiin ensimmäisenä päivänä, ja liike levisi nopeasti sekä Moskovaan että maakuntiin. Seuraavien viiden päivän aikana liikkeestä muodostui yleinen kapina. Kapinoivat sotilaat liittyivät myös lakkoon. Työläiset ja sotilaat loivat oman hallintorakenteensa. Venäläiset työväenneuvostot edustivat kaksoisvaltaa, joka kyseenalaisti kartanonherrojen ja kapitalistien vallan. Porvarit yrittivät palauttaa valtansa perustamalla väliaikaisen hallituksen. Neuvostojen ”sosialistiset” johtajat tukivat tätä porvarillista hallitusta. Yksi näistä johtajista oli Sosialistivallankumouksellisen puolueen Alexander Kerenski. Hän jopa liittyi hallitukseen oikeusministerinä. 

Suomessa ensimmäinen merkki siitä että jotain oli tapahtunut, oli ettei junia enää saapunut Venäjältä. Mutta uutinen levisi nopeasti: Venäjällä on vallankumous! Vallankumoukset eivät tunne rajoja, sillä työtätekevät miehet ja naiset kaikissa maissa taistelevat saman tavoitteen puolesta: vapautuakseen palkkatyön riistosta. Suomen riistetyt massat vastasivat helmikuun vallankumouksen huutoon. Vanha tsaarinvalta oli hajoamassa ja uusia mahdollisuuksia avautui. 

Suomalaiset työläiset menivät lakkoon ja tukkivat kadut. He kulkivat joukkokokouksesta toiseen. Samalla mielenosoitukset jatkuivat taukoamatta. Julistettiin suurlakko ja otettiin käyttöön kahdeksan tunnin työpäivä. Koko maassa pidettiin joukkomielenosoituksia, joissa vaadittiin vihattujen byrokraattien poistamista sekä elintarvikkeiden takavarikoimista ja jakamista väestölle paikallisten komiteoiden valvonnassa. 

Tsaristisen valtion hajotessa ei ollut enää ketään jäljellä puolustamassa vanhaa järjestystä. Suomen armeija oli nimittäin lakkautettu vuonna 1901. Tsaristinen poliisi oli hajoamistilassa ja lopettanut toimintansa. Ensimmäisten joukossa lähtivät liikkeelle Venäjän valtakunnan Itämeren laivaston

matruusit. He nousivat kapinaan vihattuja upseereitaan vastaan. Noin viisikymmentä vihatuinta upseeria teloitettiin ja heitettiin laidan yli. Samaan aikaan matruusit nostivat laivoilla punalipun ja pidättivät useita tsaarivaltion keskeisiä edustajia. Myös venäläisillä sotilailla oli merkittävä vallankumouksellinen rooli tapahtumissa. He pidättivät upseereita ja aktiivisesti purkivat vanhan tsaristisen valtion. Toukokuussa perustettiin Tsentrobaltin neuvosto, joka otti koko Itämeren laivaston komentoonsa. 

Tämä kaikki inspiroi työläisiä perustamaan omat punakaartinsa, aivan kuten vuonna 1905. Vaikka ammattiliitot ja SDP olivat työläisbyrokratian tiukan hallinnan alaisina, nämä organisaatiot olivat tulevissa tapahtumissa Suomen työväenluokan pääasiallinen järjestäytynyt ilmaisu. Miliisejä syntyi orgaanisesti ja ne ottivat komennon kaduilla. Hallitsevan luokan tyrmistykseksi ne eivät suostuneet hajottamaan lakkoja. 

SDP:n johtajat eivät organisoineet tätä liikettä. Päinvastoin, he tuomitsivat työläisten toimet ja joukkokokoukset. Samaan aikaan Suomen työläiset olivat spontaanisti perustaneet neuvostoja Helsingissä, Viipurissa, ja Oulussa. Tultaessa maaliskuun 17. päivään vuonna 1917 valta oli käytännössä Helsingin neuvoston käsissä. 

SDP:n johtajien tilanne oli suunnilleen sama kuin Newtonilla omenapuun alla. Syvempi välttämättömyys oli pudonnut heidän päähänsä. Kyseessä ei ollut fysiikan lakeja noudattava omena, vaan proletaariaatin vallankumous, joka oli puhjennut historian kehityksen lakien seurauksena. Mutta toisin kuin Newton, nämä reformistit eivät pystyneet vetämään kokemuksistaan sitä välttämätöntä johtopäätöstä, että työläiset olivat käytännössä jo ottaneet vallan. Todellisuudessa SDP:llä oli jo tuolloin käsissään murskaava yilivoima, jota se olisi voinut käyttää Pariisin kommuunin kaltaisen aidon työläisvaltion perustamiseen. 

Huhtikuun kuudennen päivän julistuksessa Helsingin neuvosto nimettiin Suomen korkeimmaksi viranomaiseksi. Mutta vain kaksi päivää myöhemmin valta siirrettiinkin väliaikaiselle hallitukselle. Kuinka näin saattoi käydä? 

Kuten olemme nähneet, SDP:n johto oli erittäin hämmentynyt ja naiivi, ja täten täysin omien parlamentaaristen illuusioidensa vallassa. He eivät olleet koskaan ymmärtäneet työläisneuvostojen merkitystä, ja heidän kaavamaiseen, utooppiseen tulevaisuudenkuvaansa Suomesta ei sisältynyt työläishallintoa, joka perustuisi tällaisiin neuvostoihin. He eivät olleet halunneet sisäistää Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen tai Venäjän bolshevikkipuolueessa käytyjen korkeatasoisten debattien opetuksia. 

Sen sijaan, että he olisivat työskennelleet tehdäkseen neuvostot yleiseksi viranomaiseksi ja leivttääkseen niitä ympäri Suomea, SDP:n johto toimi päinvastaisesti. Se pyrki jarruttamaan liikettä jouduttuaan puristuksiin toisilleen vihamielisten luokkien väliin. Luokkien intressit olivat selvästi yhteensovittamattomia. Työläiset, torpparit ja köyhät talonpojat olivat yhdellä puolella, hallitseva porvaristo ja rikkaat maanomistajat toisella. Puolueen sisällä tämä ilmeni taisteluna oikeistososialistien ja yhä vallankumouksellisemman vasemmiston välillä. Vallankumouksellinen virtaus oli syntynyt spontaanina suuntauksena alhaalta päin. Puolueen keskusta yritti toimia välittäjänä. Johtajat kuten Otto Kuusinen yrittivät tarmokkaasti peitellä halkeamia puolueessa. He kuitenkin päätyivät ainoastaan rakentamaan puolueen oikeistosiivelle vallankumouksellisen julkisivun.

Puolueen johto yritti kaikin voimin ohjata työläisten taistelun turvallisille, perustuslaillisille urille. Yrittäessään saada liikkeen hallintaansa SDP selitti, että työläisten ei pitäisi perustaa punakaarteja, vaan sen sijaan taistella jo olemassa olevissa järjestöissä: puolueessa ja ammattiliitoissa. 

Sen sijaan, että SDP olisi muodostanut työväen hallituksen, liiittyi se koalitioon porvarillisten puolueiden kanssa. Ainoastaan kaksi johtajaa äänesti tätä vastaan. Heihin kuului sentristi Otto Kuusinen. SDP:n Antti Tokoi johti uutta senaattia, joka koostui kuudesta sosialistista ja kuudesta porvarillisesta poliitikosta. Se alkoi heti julkaista vetoomuksia ”anarkiaa” vastaan ja ”järjestyksen” puolesta. 

Mitä ihanteita SDP:n johtajat sitten kuvittelivatkaan seuraavansa, ryhtyivät he käytännössä vanhan järjestyksen ylläpitäjiksi. Näennäisesti vallankumouksellinen puolue, SDP, muodostui lopulta näinä ratkaisevina viikkoina kapitalismin ja maanomistajien tukipilariksi. 

Suomen maaliskuun vallankumous olisi voinut johtaa rauhanomaiseen vallanottoon. Mutta sen sijaan se päätyi kylvämään hämmennystä työläisten joukossa, ja antoi luokkaviholliselle aikaa järjestäytyä uudelleen. Vaikka SDP:n johtajien tarkoituksena oli tilanteen rauhoittaminen, horjui sen tasapaino entistä enemmän. Mitään ei ollut ratkaistu. 

Valtalaki ja väliaikainen hallitus 

SDP:n reformistijohtajat olivat antaneet porvaristolle hengähdystauon. Mutta porvaristolla ei ollut luottamusta sosialidemokraatteihin ja heidän hämmentyneisiin johtajiinsa. Suurkapitalistien heikot ja erimieliset edustajat etsivät apua Venäjän väliaikaiselta hallitukselta. Toisin kuin Suomen sosialidemokraateilla, ei Suomen porvaristolla ollut mitään illuusioita parlamentaarisesta demokratiasta tai kansallisesta itsenäisyydestä abstraktina käsitteenä. Kuten kaikkien maiden porvariluokille, olivat heidän omaisuutensa ja siihen liittyvät intressit suomalaisille porvareille tärkeimpiä kysymyksiä. Näitä ”punainen eduskunta” uhkasi. Suomen porvaristo muodosti liiton Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa, joka nyt virallisesti hallitsi Suomea. Tämä porvarillinen elin kieltäytyi tietenkin tunnistamasta Suomen itsemääräämisoikeutta eikä siten suostuisi itsenäistymiseenkään. Tällainen siirto olisi lähettänyt vaarallisen viestin muille entisen tsaristisen ”kansojen vankilan” vähemmistökansoille. Ennen kaikkea se lähettäisi saman viestin myös väliaikaisen hallituksen liittolaisten, Ranskan ja Ison-Britannian, siirtomaille. 

Kesän aikana pidettiin SDP:n puoluekokous, jossa avoin riita puolueen oikeiston ja vasemmiston välillä jälleen jatkui. Vasemmiston ehdotukset suurlakosta tyrmättiin. Sen sijaan puolue hyväksyi ohjelmansa päätavoitteeksi itsenäisyyden porvarillisen parlamentin kanssa. 

Kesällä 1917 eduskunta hyväksyi ”valtalain”, joka merkitsi yksipuolista itsenäisyyden julistusta. Kerenskin johtaman, ”demokraattiseksi” kutsutun väliaikaisen hallituksen – johon nyt kuului useita "sosialistisia" ministereitä – vastaus oli sulkea Suomen eduskunta heinäkuun 31. päivänä. Kun SDP:n kansanedustajat yrittivät päästä sisään eduskuntarakennukseen elokuun lopussa, venäläiset sotilaat eväsivät heiltä pääsyn viitaten Kerenskin hallituksen käskyyn. Väliaikaisen hallituksen ”demokraattisesti” hajotettua eduskunnan, koska se oli ”liian punainen” heidän makuunsa, julisti se nyt uudet vaalit lokakuun lopulle.

Uudet vaalit ja leipäkysymys 

Maaliskuun vallankumous ei ollut ratkaissut mitään Suomen työläisten kannalta. Uusi väliaikainen hallitus oli perunut Venäjän sotateollisuuden kaikki suuret tilaukset, ja kymmenet tuhannet joutuivat työttömiksi. Viljan tuonti romahti. Eräässä tapauksessa vain viidesosa tilatusta viljasta saapui junalla Venäjältä. Tämä oli suuri ongelma maalle, jonka elintarvikesektori oli pitkälti erikoistunut meijerituotteisiin, ja jonka viljasta 60 prosenttia oli tuonnin varassa. Kun Venäjän kasvava sekasorto esti perustarvikkeiden kuljetuksen, alkoi nälänhätä vainota köyhälistöä. 

Työmies raportoi: 

Suuri osa työtä tekevästä väestöstä kärsii jo nälästä. Tampereella ei viime päivinä ole ollut lainkaan leipää saatavilla. Viime viikolla ei suuri osa Viipurin väestöstä saanut lunastettua leipää annostelukorteillaan. Turussa ja Porissa on kehittymässä samanlainen tilanne. Helsingissä tilanne on parempi; siellä on leipää vielä seuraavaksi kuukaudeksi, mutta on hankala sanoa kuinka asiat tulevat kehittymään.” 

Elokuun alusta 1917 alkaen työläiset ryhtyivät ottamaan asioita omiin käsiinsä. He järjestivät joukkokokouksia ja lakkoja, ja useissa tapauksissa jopa pakkolunastivat leipää ja voita kaupoista. Näitä tarvikkeita sitten myytiin alennetulla hinnalla. Samanaikaisesti ammattiliittojen jäsenkanta nelinkertaistui 160 000:een, ja lähes jokainen järjestäytynyt työläinen osallistui lakkoihin vuoden aikana. Kokonaisuudessaan 140 000 työläistä osallistui 500 lakkoon. 

SDP oli julistanut lokakuun täytevaalit laittomiksi, mutta osallistui niihin siitä huolimatta. Vaalit olivat täynnä epäselvyyksiä ja räikeästi oikeiston manipuloimat. Myöhemmin sisällissodan aikana löytyi useita laatikoita täynnä SDP:n ääniä, jotka oli piilotettu ja joita ei ollut koskaan laskettu. Lopulta, vaikka SDP onnistuikin kasvattamaan äänimääränsä, tärkeimmät oikeistopuolueet yhdistyneinä onnistuivat voittamaan enemmistön paikoista. 

Porvariston pelko nousevasta vallankumouksellisesta tunnelmasta nousi, ja se alkoi järjestää vastaiskua. Tsaarin kaaduttua, tsaristisen armeijan sekasorron vallitessa perustettiin historian ensimmäiset ”valkokaartit” avoimesti Suomeen. Näitä ”suojeluskuntia” ylläpidettiin niin kutsutun ”lain ja järjestyksen” varmistamiseksi. Oikeistomiliisit olivat salaa alkaneet harjoitella ympäri maata. Helsingin pörssitalossa pidetyssä kokouksessa hallitsevan luokan edustajat päättivät luovuttaa kaksi miljoonaa markkaa sotilaskomitealle. Tämän lisäksi valkoiset saivat suuren asetoimituksen Saksasta 31. lokakuuta 1917. 

Työväenliikkeen johtajat alkoivat vasta nyt ymmärtää mihin suuntaan tilanne kehittyi. Työmies julkaisi varoituksen valkoisiin liittymisestä. Punakaarti ei ollut tähän mennessä vielä ollut aktiivinen monilla paikkakunnilla, mutta Tampereella pidetyn salaisen kokouksen jälkeen ammattiyhdistysten keskusjärjestö julkaisi työläisille suunnatun vetoomuksen liittyä kaartiin. Marraskuussa myös SDP vihdoin teki saman. 

Kaikki viittasi nyt avoimeen yhteenottoon luokkien välillä. 

Marraskuun vallankumous

Venäjän työläiset ottivat vallan 7. marraskuuta 1917 uuden kalenterin mukaan. Bolhevikkipuolueen johdolla tämä lokakuun vallankumous sai murskaavan voiton. Vanha järjestys romahti lähes täysin ilman vastarintaa. 

Suomen tilanne jäi epävarmaksi. Ilman Venäjän väliaikaista hallitusta Suomen porvariston oli etsittävä tukea muualta. Käyttäen hyväkseen uutta, laittomin keinoin hankittua enemmistöään eduskunnassa porvaristo yritti taantumuksellisen Pehr Evind Svinhufvudin johdolla siirtyä diktatuuriin. 

Työläiset vastasivat julistamalla yleislakon ja muodostamalla vallankumouksellisen keskusneuvoston johtamaan liikettä. Neuvoston edustajia lähetettiin välittömästi tapaamaan boshevikkien johtajia Venäjällä, ja Lenin vahvasti kehotti heitä ottamaan vallan. Lakko alkoi samana päivänä kun he vallankumouksen viesti mukanaan palasivat Suomeen. Työläiset olivat edellisenä iltana saaneet aseita venäläisiltä joukoilta ja 3 000 aseistettua työläistä marssi kaduilla ensimmäisen päivän joukkomielenosoituksissa. 

Paikalliset lakkokomiteat ja punakaartit ottivat maan nopeasti hallintaansa. Paikalliset viranomaiset ja valtion edustajat riisuttiin aseista ja vangittiin. Elintarvikevarastojen ja viestintävälineiden hallinta varmistettiin. Monia tärkeitä rakennuksia vallattiin ja kaduille pystettiin barrikadeja. Punakaarti riisui myös aseista Saxbyn (Saksalan) poliisikoulun valkokaartilaiset. 

Kuten maaliskuussakin, taantumuksen voimien vastarinta oli vähäistä. Valkoiset, jotka edustivat vain kouralllista väestöstä, eivät olleet ehtineet valmistautua suuren mittakaavan kapinaan. Sen sijaan koko työväenliike oli liikekannalla odottaen innokkaina kutsua perustaa työväenvaltio. 

Valta oli käden ulottuvilla. Pelkkä sana työväenliikkeen johtajilta olisi riittänyt, mutta lakon neljäntenä päivänä aloite vallan ottamisesta hävisi täpärästi äänestyksen vallankumouksellisessa keskusneuvostossa kahdeksalla äänellä kahdeksaa vastaan, kun puheenjohtajan ääni ratkaisi. 

Kuten Trotski selitti teoksessaan lokakuun vallankumouksen opetuksista: 

Kapinan edellytykset ovat tietenkin otollisimmillaan silloin, kun voimasuhteiden tasapaino on kääntynyt mahdollisimman pitkälle meidän hyväksemme. Tarkoitamme tässä tietysti voimasuhteita mitä tulee tietoisuuteen, eli politiikan ylärakenteeseen, emmekä taloudelliseen perustaan, jonka voidaan odottaa pysyvän lähes muuttumattomana koko vallankumouksellisen aikakauden. Yhden ja saman taloudellisen perustan ja yhteiskunnallisen luokkajaon aikana vaihtelevat voimasuhteet työläismassojen mielentilan myötä, sitä mukaa kun työläisten illuusiot haihtuvat ja poliittinen kokemus kasvaa, kun taas keskiluokkien ja valtionjohdon ryhmittymien itseluottamus järkkyy, ja lopulta romahtaa. 

Vallankumouksen aikana nämä prosessit tapahtuvat salamannopeasti. Tästä on kyse taktiikan taiteessa: on tartuttava siihen hetkeen, kun olosuhteiden yhdistelmä on kannaltamme mahdollisimman otollinen.” 

Tällainen hetki oli koittanut Suomessa, mutta SDP:n johto ei ollut valmis seuraamaan venäläisten tovereiden esimerkkiä. He eivät olleet valmiita hylkäämään porvarillisia illuusioitaan. 

Kuten Kuusinen aivan oikein asian ilmaisi: 

Koska emme halunneet vaarantaa demokraattisia saavutuksiamme, ja toivoen että voisimme pujotella tämän historiallisen käännekohdan ohitse parlamentaarisilla kyvyillämme, päätimme välttää

vallankumousta... koska emme uskoneet vallankumoukseen; emme panneet toivoamme siihen; emmekä toivoneet sitä.” 

Yleislakko päätty 

19. marraskuuta 1917 tehtiin kohtalokas päätös lopettaa lakko, käsittämättömällä perustelulla: ”Lakko on peruttu, mutta vallankumous jatkuu”. Näin ollen luovuttiin jälleen kerran loistavasta mahdollisuudesta ottaa valta rauhanomaisesti. 

Kun päätös esitettiin Tampereella, puhujat buuattiin lavalta, ja heidät lähes heitettiin ulos kokouksesta. Vakuutteluihin ”vallankumouksen jatkumisesta” yleisö vastasi kysymällä vihaisesti: ”No kuka sitä sitten jatkaa!” Kotkassa, Lahdessa ja Loviisassa puhujat ajettiin ulos kokouksista. Kotkassa työläiset hyväksyivät päätöslauselman, joka esitti vaatimuksen: ”Valta työväelle – proletariaatin diktatuuri on perustettava!” 

Kova kamppailu puolueen oikeisto- ja vasemmistosiipien välillä jatkui SDP:n ylimääräisessä kongressissa, joka kutsuttiin koolle 25–27. marraskuuta. Vasemmisto vaati vallankumouksen viemistä päätökseen vallanotolla. Oikeisto taas halusi perustaa koalitiohallituksen. 

Jumiutuneen tilanteen ratkaisi puolueen johtajan, Otto Wille Kuusisen neronleimaus: voitaisiin sekä perustaa koalitiohallitus että tehdä aseellinen vallankumous – samaan aikaan! 

Työväen vallankumouksen keinot ovat kuitenkin työläisten aseistaminen ja yleislakko. Ei ole mitään varmempaa tapaa demoralisoida massat kuin ensin astua vallankumouksen tielle, mutta sitten perääntyä seurausten pelossa. Tällainen on vain vallankumouksella leikkimistä ottamatta tarvittavia askeleita sen toteuttamiseksi. Lenin aina varoitti tästä. Kuten olemme nähneet kerta toisensa jälkeen viime vuosisadan aikana, on mahdotonta tehdä vain puolittainen vallankumous! 

Ainoa asia, mitä SDP oli saavuttanut oli antaa hallitsevalle luokalle lisäaikaa verisen vastavallankumouksen valmisteluun – ja verinen siitä tuli. 

Avoin luokkasota puhkeaa 

Kuudentena päivänä joulukuuta vuonna 1917 porvarijohtoinen eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi. Bolshevikkihallitus Venäjällä Leninin johdolla hyväksyi tämän välittömästi. Bolshevikit ymmärsivät mahdollisuuden luoda tiiviimpi side Suomen ja Venäjän työläisten välille. Samalla voitaisiin näyttää 

suomalaisille, ettei heillä tsaarinajan sorrosta huolimatta ollut mitään pelättävää uuden työväenvaltion taholta – sitäkin enemmän voitettavaa liittymällä siihen vapaaehtoisesti. 

Vallankumouksellinen tunnelma levisi myös Suomen takapajuisimmille alueille. Järjestettiin suuria torpparikokouksia, joissa lähestyttiin johtopäätöstä, että porvariston sorron ikeestä vapauduttaisiin vain toimien itse, ei odottamalla eduskunnan määräyksiä. Samaan aikaan punakaarti järjesti Tampereella suurkokouksen, jossa Helsingin kaartilaiset vaativat suurempaa autonomiaa puolueeseen nähden. Tämä ehdotus ei mennyt läpi.

Kello tikitti. Epävakaat kaksoisvallan olosuhteet eivät voisi jatkua loputtomiin – toisen puolen oli ennen pitkää saatava yliote. 

Valkoiset eivät tahollaan hukanneet aikaa valmistellessaan ”lain ja järjestyksen” palauttamista. Tammikuun 9. päivä vuonna 1918 Svinhufvud määräsi poliisivoimat järjestäytymään valkokaartien pohjalta. Kenraali Carl Gustaf Emil Mannerheim, joka oli taistellut tsaarin Venäjän puolella ensimmäisessä maailmansodassa, kutsuttiin koti-Suomeen järjestämään vastavallankumousta. Punaiset eivät aikoneet hyväksyä lahtareita järjestyksenvalvojina ja näkivät porvarien toimenpiteet selkeänä provokaationa. 

Lopulta SDP ei enää nähnyt muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä vallankumoukseen. Punakaartin johtajia hyväksyttiin puolueen keskuskomitean jäseniksi. Näin vallankumouksellinen siipi saavutti keskuskomiteassa enemmistön. Puolueen johdon kokouksessa 19–22. tammikuuta 1918 SDP viimein päätti aloittaa vallankumouksen. Paljon kallista aikaa oli kuitenkin jo hukattu epäröintiin. 

27. tammikuuta 1918 punainen lippu nostettiin Helsingin työväentalon salkoon vallankumouksen alkamisen merkiksi. Uusi vallankumouksellinen hallitus muodostettiin nimellä kansankomissaarien neuvosto bolshevikkien esimerkkiä seuraten. 

Punaiset ottivat muutamassa päivässä haltuunsa kaikki suurimmat kaupungit maan eteläosassa ilman mainittavaa vastarintaa. Tämä ei ollut ainoastaan Suomen tiheimmin asuttu, vaan myös teollistunein osa. Teollisuus siirrettiin työväen vallan alle, kahdeksan tunnin työpäivä pantiin täytäntöön, pankkien 

väärinkäytökset keskeytettiin ja kansanvaltuuskunta – eräänlainen työväenhallitus porvarillisen parlamentin muodossa – muodostettiin. Vanha maanjako pakkoveroineen ja taksvärkkeineen lakkautettiin. Palvelusväki, rengit ja piiat vapautettiin kurjista olosuhteistaan. Lehdistönvapaus pantiin täytäntöön. Kaikki vaikutti onnistuvan liiankin helposti, ja jokapäiväinen elämä palasi urilleen lähes heti. 

Sosialidemokratian rajoitukset 

Sosialidemokraattien johto ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten tärkeää oli vakiinnuttaa proletariaatin diktatuuri perinpohjaisesti. Porvareiden omaisuutta ei pakkolunastettu eikä muodostettu ohjelmaa, jolla pohjoisen pienet ja keskisuuret pikkuporvarilliset maanviljelijät voitettaisiin vallankumouksen 

puolelle tai neutralisoitaisiin. Maata ei kollektivisoitu eikä edes suurtiloja ryhdytty jakamaan. Kuusisen mukaan ”ennen tappiota useimmilla vallankumouksen johtajista ei ollut selvää mielikuvaa sen päämääristä.” 

SDP:n johtoa leimasi menshevikkinen ajatus, että senhetkisen kehitysasteensa perusteella Suomen ei olisi mahdollista pyrkiä porvarillista demokratiaa pidemmälle. Päämääränä oli perustaa – pakkolunastamatta porvareiden omaisuuksia, ja pystyttämättä proletariaatin diktatuuria – porvarillinen, parlamentaarinen demokratia, jossa työläiset olisivat johtava luokka. 

Tehtiin työväen vallankumous porvarillisen demokratian ihannekuvan nimissä, kauniine utooppisine perustuslakeineen. Uusi perustuslaki esiteltiin helmikuussa 1918, ja se oli tarkoitus vahvistaa kevään aikana kansanäänestyksellä. Perustuslakiin sisältyi yleinen äänioikeus ja suhteellinen edustus,

lakko-oikeus, mahdollisuus erottaa kansanedustajia, vaaleilla valittu ja hallituksesta itsenäinen tuomaristo, jopa perustuslaillinen oikeus nousta kapinaan tyranniaan sortunutta hallitusta vastaan joka ei kunnioittanut perustuslakia. Ikävä kyllä ympyrää ei voi neliöidä ja tie helvettiin on reunustettu hyvin aikomuksin. 

Kuusisen yhteenveto puoluejohdon reformistisista harhoista kuului: 

Porvariston heikkous sai meidät haltioitumaan demokratian mahdollisuuksista ja päätimme edetä kohti sosialismia parlamentaarisen toiminnan ja edustusjärjestelmän demokratisoinnin välinein.” 

Itse ongelma ei tietenkään ollut edustusjärjestelmä sinänsä, vaan järjestelmä, joka yritti samanaikaisesti palvella kahta leppymättömästi toisiaaan vastustavaa luokkaa. Kuten todettua, ei porvaristolla ollut minkäänlaisia illuusioita järjestelmästä, jossa se olisi joutunut jakamaan vallan työväenluokan kanssa. Se ei aikonut antaa periksi ilman taistelua eikä elänyt harhaluulossa, että sen valta luokkana voitaisiin palauttaa parlamentaarista tietä. 

Sisällissota 

Osana porvariston valmisteluja kutsuttiin 27. jääkäripataljoona kotiin Saksasta. Sotilaskoulutetut ja rintamalla karaistuneet jääkärit tulivat Suomeen muodostamaan taantumuksen ”erityisten aseistettujen ihmisten joukko-osastojen” selkärangan. Suojeluskunnista, jääkäreistä ja 1 300 ruotsalaisvapaaehtoisen – jotka olivat lähinnä porvarillis- ja pikkuporvarillistaustaisia nuoria – pataljoonasta muodostettiin Mannerheimin johdolla pieni valkoinen armeija. Näihin ”vapaaehtoisiin” kuului myös upseereita, joille Ruotsin hallitus oli myöntänyt ”lomaa” jotta he voisivat liittyä Suomen valkoisiin. 

Valkoiset hyökkäsivät useiden huonosti puolustettujen venäläisvaruskuntien kimppuun pohjoisessa aseita saadakseen. Näiden varuskuntien komentajat olivat todennäköisesti osaltaan vastuussa aseiden joutumiseen valkokaartien käsiin. Kaikkiaan valkoisilla oli tässä vaiheessa aseissa noin 5 000 miestä, suunnilleen 1 500:aa heikosti aseistettua punakaartilaista vastaan. Mutta punakaartilaiset taistelivat urheasti, ja onnistuivat eräiden vallankumouksellisten venäläiskomentajien sekä muiden muassa Helsinkiin ankkuroidun Itämeren laivaston osaston avulla torjumaan Mannerheimin ensimmäiset hyökkäykset. Suomen punaiset alkoivat aseistaa ja kouluttaa lisää punakaartilaisia. 

Vaikka kaikki tärkeimmät suomalaiskaupungit olivat punaisten käsissä, olivat valkoiset vahvemmilla heikommin kehittyneessä pohjoisessa, jossa vähemmän edistykselliset väestönosat huijattiin osallistumaan sotaan valkoisten puolella. Valkoisten yleisin propagandavale oli, että punaiset olisivat olleet vain venäläisiä jotka pyrkivät pakottammaan Suomen jälleen valtansa alle. 

Maaliskuun 3. päivä vuonna 1918 Saksan armeijan aloitettua murskaavan hyökkäyksen väsyneitä ja heikentyneitä venäläisjoukkoja vastaan joutuivat bolshevikit allekirjoittamaan Brest-Litovskin rauhansopimuksen. Kirjaimellisesti henkensä edestä taistelevilla bolshevikeillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin allekirjoittaa sopimus, jonka ehdot olivat Venäjälle ankarat. Yksi ehdoista oli, että venäläisjoukot oli vedettävä Suomesta. Yhdistettynä SDP:n johdon poliittisiin virheisiin tämä aiheutti kohtalokkaan iskun Suomen vallankumoukselle.

Punaiset eivät aikoneet antaa silti periksi ilman taistelua. Noin 1 000 venäläistä jäi Suomeen soluttautuneina punaisten armeijan osastoihin. Maaliskuun alussa punaiset käynnistivät suurhyökkäyksen. Ikävä kyllä tämä epäonnistui, mutta työläisten taistelutahto ei edelleenkään osoittanut laantumisen merkkejä. Huhtikuuhun 1918 mennessä punaisilla oli aseissa jopa 60 000 taistelijaa. Enimmillään sisällissodan taisteluihin osallistui noin 80–90 000 sotilasta molemmilla puolilla. Joitain myötämielisiä venäläissotilaita, matruuseja ja upseereita lukuunottamatta useimmilta punaisilta puuttui kuitenkin sotilaskoulutus lähes kokonaan. Erityisesti pätevistä johtajista oli pulaa. Tämä johti ratkaiseviin virheisiin. 

Suurimmat taistelut käytiin Tampereella, Helsingissä, Lahdessa ja Viipurissa. Varsinkin Tampereen taistelu oli verinen. 10 000 punaista yritti turhaan pysäyttää Mannerheimin joukkoja, joihin kuului nyt myös pohjoisesta pakkovärvättyjä köyhiä maanviljelijöitä. 2000 punaista kaatui taistelussa tai teloitettiin, 5 000 vangittiin. 

Muutamassa viikossa tilanne kääntyi ratkaisevasti punaisia vastaan. Samalla kun venäläiset poistuivat Brest-Litovskin jälkeen, astuivat saksalaiset näyttämöllle. Svinhufvud avasi ovet Wilhelm II:n joukoille, ja 3. huhtikuuta 1918 noin 20 000 hyvin koulutettua ja varustettua sotilasta nousi maihin Hangossa, Helsingissä ja Loviisassa. Ne hyökkäsivät tehokkaasti punaisten selustaan. Helsinki vallattiin katkerien katutaistelujen jälkeen. Eräs keisarin joukkojen käyttämä taktiikka oli vangita työläisten vaimot ja lapset ja marssittaa heidät edellään katuja pitkin. Ainakin sata naista ja lasta kuoli näiden taisteluiden aikana. Satoja muita naisia teloitettiin raa'asti ja ilman oikeudenkäyntiä Helsingin kukistuttua. Heidät marssitettiin kaduille ja meren jäälle ja ammuttiin. Puolitoista viikkoa urheasti puolustautunut Tampere kukistui lopulta vain muutamassa päivässä. 

Ratkaiseva taistelu käytiin Hämeenlinnan luona. 20–25 000 punaista perheineen taistelivat sankarillisesti tappioon asti. Muutama tuhat pääsi pakoon, mutta useimmat eivät. Kostotoimet olivat jälleen pöyristyttäviä: haavoittuneet murhattiin kylmäverisesti, tuhansia teloitettiin ja yli 10 000 otettiin vangiksi. 

Valkoinen terrori 

Porvarillisten kansallisvaltioiden väliset sodat vaikuttavat lähes sivistyneiltä välienselvittelyiltä verrattuna avoimeen sotaan yhteiskuntaluokkien välillä. Kapitalistit puhuvat lämpimästi Geneven sopimuksen luettelemista ”reiluista pelisäännöistä” sodankäynnille. He kuitenkin näyttävät todelliset kasvonsa joutuessaan vastakkain vallankumouksellisten massojen kanssa. Punaisten kokema verilöyly Suomen vallankumouksen aikana ja sen jälkeen ei kalpene Pariisin kommuunin rinnalla, jolloin 40 000 kommunardia surmattiin kaupungin kaduilla kommuunin tappion jälkimainingeissa toukokuussa 1871. 

Esimerkiksi Kummenin kylässä vain 43 punakaartilaista kaatui varsinaisessa taistelussa, mutta lähes 500 teloitettiin sen jälkiselvittelyissä. Miehiä, naisia ja lapsia ajettiin takaa ja ammuttiin tai vangittiin ammuttaviksi myöhemmin – usein vain asuinalueen, työpaikan, sukunimen tai vaatetuksen perusteella. Teloituspartioiden konekiväärit kävivät ylikuumina tunti- ja päiväkausia kerrallaan. 

Alusta pitäen valkoiset määräsivät, että kaikkia punaisia tuli kohdella pettureina. Rangaistus petturuudesta oli kuolema. Annettiin muun muassa määräys, että kaikki, joilta löytyi piilotettuja tai luvattomia aseita, tuli teloittaa viipymättä. R. Åkerberg, yksi käskyn laatijoista, totesi sen taustoista seuraavasti:

Pidätettyjen kohtelua koskeva määräys on jo valmis. Se on delegaatiomme valmistelema ja ylituomari Ossian Procopén hyväksymä. Periaate on seuraava: Ampukaa niin monia kuin pystytte, ennen kuin vangitsette ketään.” 

Arviolta 70 000 punaista suljettiin keskitysleireille. Suomi oli historian ensimmäisiä, jotka rakensivat keskitysleirejä. Yli 10 000 menehtyi näillä leireillä pahoinpitelyihin ja heitteillejätettyinä. Saksan sotajohto, esinäytöksenä hirmuteoilleen toisessa maailmansodassa, suunnitteli vankien siirtoa työleireille Saksaan. Ainoastaan Saksan vallankumouksen alku marraskuussa 1918 esti näiden suunnitelmien toteuttamisen toimeenpanon. 

[PHOTOGRAPH OF UNBURIED CORPSES AFTER THE BATTLE OF TAMPERE] Caption: Punaisten hautaamattomia ruumiita Tampereen taistelun jälkeen. Kuva: public domain 

Peitelläkseen valkoisten rikoksia ovat porvarilliset ja liberaalit historioitsijat liioitelleet punaisen terrorin laajuutta. Vaikka punaista terroria tapahtuikin, oli se laadultaan täysin toisenlaista kuin valkoinen. Esimerkkinä mainittakoon, että vaikka kansanvaltuuskunta tuki aseellista taistelua, vastusti se vankien teloittamista. Toisin kuin valkoisilla, mitään teloituksiin kehottavia virallisia määräyksiä ei ollut. Historioitsija Anthony F. Upton ei laajassa tutkimustyössään ole löytänyt punaisesta lehdistöstä kuin yhden ainoan artikkelin, jossa vaadittiin aseistettuina vangittujen vastavallankumouksellisten teloituksia. 

Köyhien väestönosien keskuudessa kyti kuitenkin kiistatta laaja ja syvä luokkaviha riistäjiä ja sortajia kohtaan. Ottaen huomioon vuosikymmenten nöyryytyksen ja sorron sekä työväenliikkeen verisen alistamisen, on ymmärrettävää että monet tavalliset ihmiset käyttivät oman käden oikeutta niitä vastaan, joita he perustellusti pitivät syyllisinä näihin epäoikeudenmukaisuuksiin ja hirmutekoihin. Siksi varsinkin tuolloin takapajuisella maaseudulla sattui paljon pienempiä tapauksia, joissa toisinaan myös surmattiin ihmisiä. Perinpohjaiset tutkimukset sisällissodan jälkeen paljastivat, että punaiset teloittivat kaiken kaikkiaan 1 649 henkilöä. Nämä teloitukset eivät kuitenkaan olleet järjestelmällisiä eivätkä ne olleet tehokkaita valkoisen terrorin tai valkoisen armeijan etenemisen pysäyttämiseksi. Niistä ei myöskään ollut apua vastavallankumouksellisten tukahduttamiseen terrorilla. Sen sijaaan teloitukset löivät vettä myllyyn valkoisten propagandakoneistolle. 

Itse asiassa työläisten johtajat olivat viime hetkiin saakka haluttomia ryhtymään sellaisiin jyrkkiin toimenpiteisiin, joita olisi tarvittu vallankumouksen puolustamiseksi. Venäjän sisällissodan aikana bolshevikit perustivat vallankumoukselliseksi salaiseksi palveluksi Tšekan, jonka tehtävä oli paljastaa vastavallankumoukselliset. Suomen pehmeät ja naiivit työväenjohtajat sen sijaan kieltäytyivät edes tällaisesta perustavanlaatuisesta vallankumouksen itsepuolustuksesta. Valkoinen lehdistö kyllä kiellettiin, mutta kellekään ei juolahtanut mieleen takavarikoida paperivarastoja. Tämän seurauksena valkoisten maanalaiset julkaisut jatkoivat ilmestymistään säännöllisesti samalla, kun punainen lehdistö kärsi kovasta paperipulasta. Toinen paljon puhuva esimerkki on, että valkoisen senaatin jäseniä oli Helsingissä vielä päivää ennen kapinan alkua 27. tammikuuta 1918 – eikä kukaan ymmärtänyt pidättää heitä! 

Kun työläisten johtajat lopulta ryhtyivät toimenpiteisiin taantumusta vastaan, saivat vastavallankumoukselliset yleensä lieviä tuomiota, mikä vain yllytti heitä jatkamaan toimintaansa. Tällaisten virheiden seuraksena punakaartilaiset ja työläiset saivat kokea valkoisen terrorin täydessä voimassaan. Kuten Lenin ja Trotski toistuvasti painottivat, luokkasodassa on oltava päättäväinen: heikkous yllyttää aggressioon!

Taantumus satulassa 

Sisällissodan jälkeen jatkui Suomen yhteiskunnan ”puhdistaminen” kuukausia ja vuosia. Kymmenet vallankumoukselliset tekivät itsemurhan välttääkseen vangiksi joutumisen. Kymmenet tuhannet lähtivät maanpakoon, monet Minnesotan osavaltioon Yhdysvaltoihin. Kymmenet tuhannet muut, joita ei ammuttu, vangittiin. On ironista, että monet murhatuista sosialidemokraateista eivät suinkaan olleet vallankumouksellisia sosialisteja, eivätkä siis uhanneet yksityisomistusta. Pikemminkin kyse oli kapitalismin vallan uskollisista palvelijoista. Kuten viime vuosisadalla moneen kertaan nähtiin, oli Suomen hallitseva luokka riippuvainen reformisteista viimeisenä puolustuslinjanaan vallankumouksellisia työläisiä vastaan. Kun se kerran oli päässyt uudelleen niskan päälle raa’an voimankäytön avulla, ei Suomen hallitsevalla luokalla kuitenkaan enää ollut käyttöä näille ihmisille. Teloituspartiot ja vankilat olivat kapitalismin palkkio sosialidemokraateille heidän uskollisesta palveluksestaan. 

Victor Serge kuvasi täydellisesti valkoisen terrorin luonteen. Kuvaus sopii yhtä hyvin myös Venäjän sisällissodan, fasismin nousun ja minkä tahansa luokkien välisen sisällissodan tapahtumien analyysiin antiikin ajoista lähtien – muistakaamme vaikka Spartacuksen ja hänen orja-armeijansa kohtalo: 

Taistelun huuma, luokkavihan väkivaltaisuus tai muut psykologiset tekijät eivät selitä valkoista terroria. Sisällissodan psykoosilla on siinä vain toissijainen rooli. Terrori on todellisuudessa laskelmoinnin ja historiallisen välttämättömyyden seurausta. Voitokkaat omistavat luokat tietävät erittäin hyvin, että ne voivat varmistaa valtansa jatkuvuuden sosiaalisen konfliktin jälkeisenä kautena ainoastaan niin raa’alla työväenluokan verilöylyllä, jotta se heikentyisi kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Koska kyseinen luokka on paljon rikkaita luokkia suurempi, on uhrien määrän oltava valtava. 

Näin ollen työväenluokan kaikkien kehittyneiden ja tietoisten elementtien täydellinen tuhoaminen on, lyhyesti sanottuna, valkoisen terrorin rationaalinen tavoite. Tästä syystä hävitty vallankumous – riippumatta siitä mikä tendenssi sitä johtaa – maksaa aina työväenluokalle paljon enemmän kuin voitokas, huolimatta siitä paljonko uhrauksia ja kestävyyttä se vaatiikaan.” 

Joidenkin laskelmien mukaan niinkin monta kuin 100 000 suomalaista työläistä tapettiin, vangittiin tai ajettiin maanpakoon. Tämä tarkoittaisi 25:ttä prosenttia työväenluokasta! Sen, joka kauhistelee punaisten raakuutta Venäjän sisällissodassa tulisi tarkastella sitä Suomen valkoisten, tai Venäjän valkoisten kenraalien kuten Koltšakin, käytöksen rinnalla. Ei ole liioittelua sanoa, että jokaista punaisten tappamaa henkilöä kohti valkoiset tappoivat sata. 

Edes Lenin ei ensi alkuun käsittänyt, miten pitkälle imperialistit olivat valmiita menemään murskatakseen bolshevikkien vallankumouksen. Hän toivoi, että olisi saatu edes vähän aikaa talouden lujittamiseksi sekä maan saattamiseksi tasapainoon ensimmäisen maailmansodan ja vallankumouksen kaaoksen jälkeen. Venäläiset voisivat voimiinsa taas päästyään sitten siirtyä hyökkäyskannalle maailmanlaajuisen imperialismin voimia vastaan ja antaa maailman työläisille tukea poliittisesti, taloudellisesti sekä sotilaallisesti. Liittoutuneet sen enempää kuin Itävalta-Saksakaan eivät kuitenkaan aikoneet antaa heille tällaista hengähdystaukoa – 21 ulkomaalaista armeijaa tunkeutui Venäjälle ja teki kaikkensa tukehduttaakseen vallankumouksen kapaloihinsa. Venäjän massojen kärsimykset

sisällissodassa olivat hirvittävät, mutta ne olisivat olleet moninkertaiset, jos valkoiset olisivat voittaneet. Suomen epäonnistuneen punaisten vallankumouksen jälkeen voi kuvitella, millaisia verilöylyjä Pietarin ja Moskovan kaduilla olisi nähty. 

Kuten antiikin roomalaiset ymmärsivät liiankin hyvin: vae victis. Voi voitettuja. 

Suomen vallankumouksen opetuksia 

Marxilaiset ymmärtävät, että teoreettiset virheet voivat johtaa käytännön katastrofeihin. Suomen vallankumous on täydellinen ja traaginen esimerkki tästä. Viime vuosisadan alun tapahtumat Suomessa näyttivät kirkkaasti, kuinka petos on reformismin luonnollinen osa – olivat sen aikomukset sitten kuinka hyvät tahansa. Reformististen harhojensa sokaisemat johtajat johtivat Suomen työläiset veriseen tappioon. 

Lenin kirjoitti teoksensa Valtio ja vallankumous Suomessa elo-syyskuussa 1917. On ikävää, etteivät suomalaiset työväen johtajat joko lukeneet kirjaa tai ymmärtäneet sitä. Heillä oli fatalistinen usko kahden asteen teoriaan: uskomus että sosialismi kasvaisi luonnollisesti kapitalismista, joten vallankumouksellisen puolueen rakentamista kapitalismin syrjäyttämiseksi ja korvaamiseksi ei muka tarvittu. 

SDP piti itseään enemmän tai vähemmän "ortodoksis-marxilaisena", mutta käytännössä he ylläpitivät Karl Kautskyn, Saksan sosialidemokratian merkittävän teoreetikon, ajatuksia. Kautsky oli ottanut revisionistisen kannan, joka ohitti täysin tietoisen ja järjestäytyneen työväenluokan aktiivisen toimijuuden tapahtumissa sosialismiin siirryttäessä. Kautskyn mukaan puolueen tehtävä ei ollut johtaa työväenluokkaa valtaan, vaan katsella passiivisesti sivusta miten historian laajat, mekaaniset lait tekivät tehtävänsä – yksilöiden, luokkien tai puolueiden tahdosta riippumatta. SDP omaksui täysin tämän puolueen aktiivisen ja elintärkeän roolin kieltämisen, mikä lamautti sen ja johti sosialidemokraatit sitten tuhoisaan ansaan. 

Suomen vallankumouksen tragedia oli järjestäytyneen vallankumouksellisen vasemmistosiiven puute. Se olisi voinut tehokkaasti uhmata reformistista, tai reformismin ja vallankumouksen välillä epäröivää sentrististä johtoa. Pienikin järjestäytynyt vallankumouksellinen suuntaus olisi voinut kamppailla vallankumouksellisen ohjelman puolesta neuvostoissa, punakaarteissa, ammattiyhdistyksissä ja itse puoleen sisällä. Tapahtumien edetessä sillä olisi lopulta ollut voimakas vaikutus, ja niissä olosuhteissa se olisi voinut kasvaa nopeasti. 

Jos Suomen työväenluokka vuonna 1918 olisi ollut varustettu korrekteilla perspektiiveillä ja ohjelmalla, olisi se voinut vallankumouksellisen marxilaisen puolueen johdolla helposti lakaista kapitalismin Suomesta. Sen sijaan Suomen vallankumouksen epäonnistuminen tuli merkitsemään Venäjän vallankumouksen imperialistisen piirityksen ja eristyksen alkua. Jos työläiset olisivat voittaneet Suomessa ja onnistuneet pitämään vallan, olisi myös Saksan vallankumouksella ollut paremmat mahdollisuudet onnistua. Venäläisillä olisi ollut jonkun verran teollistunut maa osana Neuvostoliittoa, puhumattakaan Suomen tärkeästä strategisesta asemasta Pietarin puolustuksen kannalta. Kaikki nämä tapahtumat linkittyvät toisiinsa: Stalinismin nousu, Espanjan vallankumous, Hitlerin yksinvaltius ja toinen maailmansota. Kaikki, mitä ihmiskunta on joutunut kärsimään. Alkusyy

on, että, että yksin Venäjällä oli työväenluokka onnistunut rakentamaan itselleen sellaisen johdon kuin se tarvitsi ja ansaitsi. 

Toisen maailmansodan jälkeisen talouden nopean teollistumisen myötä Suomen työväenluokka on tänä päivänä voimakkaampi kuin koskaan. Vuosien 1917–1918 veristen tapahtumien toistuminen on tätä taustaa vasten erittäin epätodennäköistä. Suomen työläisillä on nyt, kuten maaliskuussa ja marraskuussa 1917, mahdollisuus ottaa valta rauhanomaisesti. Mutta sen johtajat ovat yhä, parhaassakin tapauksessa, reformismin ja luokkayhteistyön illuusioden kahleissa. Vaikka he voisivat hyödyntää menneisyyden verisiä opetuksia. 

Porvaristo on valmis menemään miten pitkälle tahansa, äärimmäisyyksiin asti, puolustaakseen valtaansa ja etuoikeuksiaan. Vaikka marxilaiset kannattavatkin rauhanomaista vallankumousta, tämä on mahdollista vain yhdellä ehdolla. Meidän täytyy rakentaa vallankumouksellinen tendenssi, joka kykenee kiihkeän luokkataistelun keskellä muuttamaan itsensä vallankumoukselliseksi massapuolueeksi. Tämän onnistumiseksi tarvitaan paitsi taitavasti läpi viety suuntautuminen työläisten massapuolueita kohtaan, myös ymmärrys siitä, ettemme voi luottaa reformistisiin sosialisteihin yhteiskunnan muuttamiseksi. Heidän yrityksensä näperrellä tämän tai tuon järjestelmän osan parissa on tuomittu epäonnistumaan. Pidemmällä aikavälillä kapitalismi, jollei sitä syrjäytetä, vajoaa yhä syvemmälle kriisiin ja ja työväenluokka joutuu kärsimään yhä hirvittävämpiä tragedioita. Mitä paremmin työväenluokka on valmistautunut ja mitä vahvempi sen johto on, sitä pienempi on katastrofin uhka tai todennäköisyys, että hallitseva luokka onnistuu järjestämään vastavallankumouksen sitä vastaan. Vaikka luottamuksemme luokkaamme kohtaan onkin vankkumaton, emme koskaan saa tuudittautua illuusioihin luokkavihollisemme todellisista kasvoista edes ”kohteliaassa ja rauhanomaisessa” Suomessa, Ruotsissa tai muissa vastaavissa maissa. 

Pitkittyneen luokkarauhan ja nousevan elintason aikakauden jälkeen tuntevat Suomen työläiset nyt nahoissaan kapitalismin maailmanlaajuisen kriisin vaikutukset, ja heidän tietoisuutensa on jo alkanut muuttua. Yhden päivän poliittinen yleislakko leikkauspolitiikkaa vastaan vuonna 2015 oli vasta tämän prosessin alun alkua. Menneitä ja nykyisiä kokemuksia omaksuessaan avaavat sadat tuhannet avaamaan mielensä vallankumouksellisen marxilaisuuden ajatuksille. 

Tästä syystä vallankumouksellisen marxilaisen tendenssin rakentaminen Suomeen on otettava päiväjärjestykseen. Onnistuakseen on tällaisen tendenssin kyettävä perusteellisesti ymmärtämään Suomen vallankumouksen todelliset opetukset. Ennen kaikkea sen täytyy pystyä johtamaan Suomen työläiset selkeään konfliktiin reformismia vastaan ja omaksumaan vallankumouksellisen perspektiivin. 

Ennemmin tai myöhemmin Suomen työväenluokan sankarilliset perinteet kuten yleislakko, työväen neuvostot, sekä taistelu työläisten poliittisesta ja taloudellisesta vallasta herätetään henkiin. 

Tutustu kansainväiseen sivustoomme osoitteessa www.marxist.com, seuraa IMT Suomea Facebookissa ja Instagramissa, ota yhteyttä meihin ja liity taisteluun paremman, oikeudenmukaisemman maailman puolesta!

Join us

If you want more information about joining the RCI, fill in this form. We will get back to you as soon as possible.