Suomen vallankumouksen opetukset 1917–18

Suomen vallankumous on kunniakas luku kansainvälisen työläisluokan historiassa. Valitettavasti, joukkojen käyttämästä energiasta huolimatta, heidän johtajansa epäröivät ja pettivät vallankumouksen. Vastavallankumouksen voimat päästivät valloilleen verilöylyn, joka fyysisesti tuhosi kukoistavan työläisluokan. Tämä edisti Venäjän vallankumouksen eristämistä.

[Read the original in English]

Kaikista pohjoismaiden proletaarisistä vallankumouksista Suomen vallankumous meni pisimmälle ja pääsi lähimmäksi työläisvaltion perustamista. Vallankumouksen aikana joukot olivat koko ajan liikkeessä muuttaakseen yhteiskuntaa, mutta joka kerta työläisjärjestöjen johtajat pettivät liikkeen. On olemassa myytti, että Suomi, muiden pohjoismaiden tavoin, on hieno, rauhallinen ja sivistynyt maa, mutta Suomen vallankumouksen historia paljastaa kapitalistisen terrorin oikeat kasvot ja sen verenhimoisen julmuuden, kun yksityisomaisuuden edut ovat uhattuna. Vaikka näistä tapahtumista on kulunut sata vuotta, on tässä historiassa opetuksia uudelle vallankumoksellisella sukupolvelle.

Suomen vallankumouksen aave kummittelee modernin Suomen mielessä ja tietoisuudessa. Tämä historia oli pitkään kokonaan piilossa ja sen virallista kertomusta juhlittiin ainoastaan vapaussotana Venäjää vastaan. Tästä huolimatta vielä tänäkin päivänä ihmiset yleensä tietävät kenen isovanhemmat taistelivat milläkin puolella sisällissodassa. He, jotka ovat yhä elossa ja pystyvät kertomaan kokemuksistaan, tarjoavat arvokkaita silmäyksiä siihen, mikä loppujen lopuksi oli luokkasota.

Suomen työväenluokan nousu

Vuosisatojen ajan Suomi oli pääasiallisesti maatalousmaa. Suomessa ei kuitenkaan ollut täysin kehittyneitä feodaalisia omistussuhteita. Väestö koostui pääasiassa itsenäisistä pienviljelijöistä, käsityöläisistä ja palkkatyöntekijöistä. Jopa niin myöhään kuin 1910 oli 70% työvoimasta maatyöläisiä.

Pinta-alaltaan suurena, mutta väestöltään pienenä maana - idän ja lännen, Venäjän ja Ruotsin välinen - Suomi oli joutunut vieraiden valtojen vallan alle. Kun Suomi luovutettiin Venäjän valtakunnalle 1809 se oli ollut osana Ruotsin kuningaskuntaa jo lähes 700 vuotta. Täydellinen itsenäisyys voitettiin ainoastaan bolsevikkien otettua vallan lokakuun vallankumouksessa 1917.

Satojen vuosien sorron jälkeen useat suomalaiset pitivät historiallisena vihollisenaan pikemminkin ruotsalaisia kuin venäläisiä. Tsarismilla sisänsä ei ollut mitään suomalaismielisiä ja ruotsinvastaisia tunteita vastaan. Nämä ainoastaan vetivät Suomen Ruotsin historiallisesta vaikutusalueesta.

Lenin kuvaili Venäjän valtakuntaa ”kansojen vankilana”, mutta muihin sorrettuihin kansallisuuksiin verrattuna Suomi ei kärsinyt kovinta kohtelua. Suurimman osan ajasta Venäjän vallan aikana Suomen suuiruhtinaskunnalla oli laaja itsehallinto. Sillä oli pitkään oma lakia säätävä elin, valuutta, postijärjestelmä, paikallinen hallitus ja jopa oma armeijansa niin pitkään, kun se kiinnitti asianmukaista huomiota Pietarin tahtoon.

1870-luvulta lähtien Suomi koki nopean teollistumiskehityksen, joka kiihtyi 1890-luvulla. Puu- ja paperiteollisuuksien kehityksen ansiosta Suomen talous meni Venäjän valtakunnan muiden osien edelle. Teollisuuden kasvun myötä kasvoi tehdastyöläisten määrä. Suomen työläiset raatoivat pitkiä tunteja pienellä palkalla ja vähillä oikeuksilla. Esimerkiksi vuodesta 1865 oli voimassa laki, joka antoi työnantajalle oikeuden käydä läpi työläisen omaisuuden, jos he asuivat työpaikan asuinparakeissa. Tämä laki oli yhä voimassa vuonna 1917.

Pääsääntöisesti Etelä-Suomi oli enemmän teollistunut, proletarisoitunut ja enemmän vasemmalla kuin Pohjois-Suomi, joka oli enemmän pikkuporvarillinen, haja-asutettu, maatalousvaltainen ja konservatiivinen.

Suomen tuore työväki järjestäytyi nopeasti taistellakseen parempien elinolosuhteiden puolesta. Suomessa oli ollut työväenliikkeen edelläkävijöinä liberaalien johtamia työläisyhteisöjä, mutta nyt perustettiin varsinaisia ammattiliittoja, jotka johtivat useita tärkeitä taisteluja. Suomen Työväenpuolue muodostettiin 1899 ja puoluekokouksessa Forssassa se nimettiin uudestaan Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi (SDP). Puolue omaksui ohjelman, joka perustui Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen Erfurt-ohjelmaan. Se oli luonnollinen osa Suomen Ammattijärjestöä (SAJ) ja virallisesti osana Toista Internationaalia. Sillä oli ollut yksittäisiä puolueosastoja vuodesta 1898 lähtien ja sen sanomalehti perustettiin vuonna 1895. Se sai myöhemmin nimekseen Työmies. SDP ja ammattijärjestö olivat tärkeä vastapaino porvaristolle ja rikkaille maanomistajille, jotka elivät työtätekevien massojen selkänahasta.

Vuoden 1905 vallankumous ja sen tulokset

Vallankumoukselliset tapahtumat Venäjällä saivat suuren ja välittömän kaiun Suomessa. Suomen työväki inspiroitui vuoden 1905 vallankumouksesta Venäjällä ja nousi kapinaan. Marraskuussa 1905 oli suurlakko, joka alkoi ”kansallisena lakkona”, johon osallistui pikkuporvarillisia elementtejä. Nämä elementit näkivät lakon mahdollisuutena irtautua tsaarin vallasta. Tämä johti myös miliisien perustamiseen, joita kutsuttiin "kansalliskaartiksi”, joihin kuului myös oikeisto.

Mutta ”kansallislakkoliike” jakautui nopeasti luokkarajaa pitkin, ja oikeisto heitettiin ulos, mikä johti ensimmäisen vallankumouksellisen miliisin muodostamiseen. Tämä oli punakaarti. Nämä aseistetut joukot olivat orgaaninen ilmaisu työläisluokan tahdosta muuttaa yhteiskuntaa, ja niistä tuli väliaikaisesti joukkoliikkeitä. Porvaristo perusti omat ”suojeluskunnat” punakaartien vaihtoehdoksi. Nämä olivat historian ensimmäisten valkokaartien alkio.

Liike jatkui vuoteen 1906 useilla kapinoilla ja lakoilla. Tunnetuin lakko tapahtui venäläisten matruusien joukossa Suomenlinnassa vain kilometrin päässä Helsingistä. Valkoisten ”suojeluskunnat” murskasivat lakon brutaalisti, ja useita punakaartilaisia kuoli. SDP:n lehdet tuomitsivat valkoiset ”lahtareiksi”, minkä nimen he tästä lähtien saivat työläisten silmissä.

General strike 1905 Helsinki Image National Board of Antiquities Archives for Prints and PhotographsYleislakko Helsingissä 1905. Kuva: National Board of Antiquities Archives for Prints and Photographs

Tsaari oli paineen alla alhaalta päin ja hän pyrki vaimentaan vallankumouksellista tunnelmaa ja pysäyttämään liikkeen antamalla myönnytyksiä. Suomalaisten saamien myönnytyksien määrä osoittaa joukkopaineen voiman ja sen kuinka tärkeää tsaarille oli pitää Suomi vaikutuksensa alla. Kun Venäjän muilla alueilla kuria tiukennettiin vallankumouksen hävittyä tsaari Nikolai joutui antamaan Suomelle laajan itsehallinnon ja perustuslain, johon kuului yleinen äänioikeus, vaikka siihen liittyi joitakin omaisuusvaatimuksia. Vuoden 1906 perustuslakiin kuului myös puheen-, lehdistö- ja järjestäytymisvapaus ja Suomen eduskunnan perustaminen. Näiden tapahtumien jälkeen työväenliikettä ei ollut murskattu Suomessa. Päinvastoin, SDP voitti kahdesta sadasta paikasta 80 paikkaa ensimmäisissä vaaleissa, jotka pidettiin vuonna 1907.

SDP oli kasvanut nopeasti vuoden 1904 17.000 jäsenestä vuoden 1906 85.000 jäsenen huippulukemaan, mutta vaikka puolue ainakin paperilla kutsui itseään puhdasoppisesti marxilaiseksi, se oli kuitenkin naiivi ja kärsi ristiriitaisuuksista ja uskoi luokkayhteistyöhön. Esimerkiksi vuoden 1906 puoluekokouksessa puolue tuomitsi aseellisen taistelun ja käski hajoittaa punakaartin, koska se muka vaarantaisi puolueen laillisuutta.

Johdon enemmistö uskoi vahvasti, että he pystyisivät rauhanomaisesti saavuttamaan sosialismin parlamentaarista tietä ja säilyttämän porvarillisen demokratian rungon. Byrokratia oli saanut jalansijan puolueen huipulla. He elivät elämää, joka oli kaukana tavallisten työläisten arjesta. Heillä oli mukavat asemat ja he olivat painostettuja sopeutumaan kapitalismiin. Varsinkin eduskuntaryhmä sai erittäin korkeita palkkoja.

Vaikka SDP omaksui aktiivisen luokkataistelun ja sosialismin retoriikan puolue kehittyi suhteellisen rauhan aikana vuoden 1917 vallankumouksen purkautumiseen saakka. Puolueen johto läheni porvarillisia liberaaleja ja he sopeutuivat suhteellisen mukavaan, keskiluokan elämään. He alkoivat näyttää työläisaristokratialta pikemminkin kuin proletaarisilta luokkataistelijoilta. Sitä vastoin Venäjän bolsevikit eivät jakaneet samanlaista kokemusta, ja sen takia heidän vallankumouksellinen puolueensa karastui luokkataistelun tulessa ja tsaristisessa sorrossa.

Luvatut sosiaaliset reformit eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet, koska tsaari tuli väliin estääkseen minkäänlaista aitoa muutosta tapahtumasta. Tämä lisääntyneen byrokratisoinnin kanssa alensi jäsenten moraalia ja turhautti puolueen jäseniä, jotka eivät nähneet lähes mitään tulosta ponnistuksillensa.

”Sota, joka lopettaa kaikki sodat” ja kansallinen kysymys

Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi 1914 Venäjän tsaari lähetti 100.000 sotilasta Suomeen toimimaan miehitysvoimana. Parlamentti hajoitettiin, sensuuri ja rajoitteita järjestymisvapauteen otettiin käyttöön. Yksikään suomalainen sotilas ei kuitenkaan osallistunut sotaan Venäjän valtakunnan puolesta.

Nikolai II:lla oli ollut venäläistämiskampanja, joka elvytti ja tuuletti suomalaisen nationalismin liekkejä. Tämä työnsi osan porvaristosta ja pikkuporvaristosta Saksan imperialismin vastaanottaviin käsiin. Saksan imperialismi teeskenteli kyynisesti olevansa Suomen kansan ystävä, ikään kuin valaistunut vapauttaja, tsaristisen itsevallan tyranniaa vastaan. Jopa Saksan sosiaaalidemokraatit lankesivat pöyristyvällä tavalla tähän ansaan.

Saksan imperialistit käyttivät hyväkseen Suomen kansan itsenäistymispyrkimyksiä iskeäkseen tsaaria vastaan ja päästäkseen käsiksi maan rikkaisiin mineraali- ja luonnonvaroihin. Porvarillisuuden ja pikkuporvarillisuuden kerrosten joukossa käynnistyi ”Aktiivinen vastarinta”-liike. Nämä aktivistit kokosivat 1.500 ”vapaaehtoista”, jotka matkustivat salassa Saksaan saadakseen sotilaskoulutusta. He koostuivat pääasiassa kansallismielisistä opiskelijoista ja ylemmän keskiluokan pojista.

Heidät otettiin osaksi Saksan armeijaa Jääkäripataljoona 27:nä, joka muodostettiin 1915. Ideana oli jossakin vaiheessa provosoida venäläisvastainen kapina. Kapitalismin pohjalla on pienten kansojen kohtalo isojen imperialististen maiden tavoitteiden alaisina. Saksalaiset eivät halunneet pelkästään Suomen varoja, vaan toivoivat myös saavansa keskeisiä strategisia asemia Venäjää vastaan. Suomenlahtihan on portti Pietariin.

Kuitenkin sodan ajan kysyntä suomalaiselle viennille Venäjälle ei merkinnyt pelkästään sitä, ettei käytännössä ollut työttömyyttä, mutta myös, että Suomen suuret teollisuuskapitalistit tekivät valtavia voittoja. Tämä laittoi heidät objektiivisesti Venäjän imperialismin leiriin suojellakseen omaa asemaansa. Tsaristisesta sorrosta huolimatta Suomen teollisuuskapitalistit olivat ennen kaikkea uskollisia omille kapeille luokkaeduillensa.

Työväenluokka oli se ainoa voima, joka pystyi saamaan aikaan Suomen itsenäisyyden. Myöhemmät tapahtumat tulisivat todistamaan tämän, kun Venäjän työväen taistelut antoivat Suomelle mahdollisuuden itsenäisyyteen.

Kansallisella kysymyksellä oli keskeinen osa Suomen vallankumouksessa. SDP oli itsenäisyyden puolesta, mutta enemmistö näki sen toissijaisena luokkataisteluun. Epäilemättä osa puolueen johdosta lankesi nationalismin ansaan, ja puolue kokonaisuudessaan epäonnistui nostamaan johdonmukaisen vallankumouksellisen linjan.

SDP

SDP oli erehdyksistään huolimatta yhä merkittävä voima. Sillä oli 51.000 jäsentä, 810 työväentaloa, 46 kuoroa ja 71 orkesteria. Se julkaisi päivittäin Työmies-lehteä ja useita aikakausilehtiä, ja tämän lisäksi huomattavan määrän materiaalia ammattiliitoille.

Kesällä 1914 toinen internationaali tyrmistytti kansainvälisen työväenliikkeen ja sen pääpuolueet äänestämällä imperialistisen sodan puolesta. Suuret työväenpuolueet oli vaivannäköä vaatien rakennettu vuosikymmenten aikana, mutta nyt ne olivat antaneet periksi kansalliskiihkolle. Vaikka SDP otti selvän imperialismin vastaisen linjan ja lähetti edustajansa Zimmerwaldin kokoukseen, se ei kuitenkaan koskaan omaksunut selvästi vallankumouksellista linjaa. Zimmerwaldin vasemmistoon kuului keskeisiä henkilöitä, kuten Lenin ja Trotski. He argumentoivat sen puolesta, että imperialistisen sodan väistämättä aiheuttama kriisi pitäisi johtaa sisällissodaksi ja sosialistiseksi vallankumoukseksi. Suomalaisen puolueen johdolla oli kuitenkin pasifistinen ajattelutapa ja he olivat kaukana näistä vallankumouksellisista johtopäätöksistä.

Sotatalous aiheutti nopean teollistumisen, joka veti uusia kerroksia kapitalistiseen tuotantoon. Näistä tuli osa Suomen työväenluokkaa. Tuoreita jäseniä virtasi ammattiliittoihin ja SDP:hen vuoden 1915 joulukuusta lähtien. He olivat halukkaita taistelemaan pomoja vastaan. Nämä uudet proletaarit astuivat poliittiseen elämään ilman edellisen aikakauden perinteiden painolasteja ja haluttomina hyväksymän johtajien kompromisseja.

Suomalaiset työläisille sota oli raskas kokemus. Inflaation nousu tarkoitti, että ruoan hinta nousi rajusti. Elintarvikepula aiheutti pitkiä ruokajonoja. Toisaalta, kapitalistit äkkirikastuivat massiivisen viennin ansiosta sodan aikana. Kun rikkaat vain rikastuivat näkivät suomalaiset työläiset reaalipalkkojensa supistuvan kolmanneksella. Ammattijärjestön byrokratia kielsi lakkoilun sodan aikana, mikä tuomitsi työläiset sietämättömiin olosuhteisiin.

Helmikuun vallankumous

Ränsistynyt, 400-vuotinen tsaarinvalta romahti helmikuussa (vanhan kalenterin mukaan) vuonna 1917. Tekstiilitehtaiden naiset aloittivat vallankumouksen Pietarissa 8. maaliskuuta (uuden kalenterin mukaan) kansainvälisenä naistenpäivänä. Naiset kokivat sodan kaikkein ankarimmin. Samalla kun he joutuivat näkemään aviomiestensä, veljiensä ja poikiensa tulevan lahdatuiksi rintamalla, kärsivät kaupungit nälänhätää. Työläisnaiset menivät kaduille ja johtivat sitä, mistä pian kehittyisi vallankumouksellinen liike, ja vetivät loput työväenluokasta mukaansa. Noin 90.000 osallistui ensimmäisenä päivänä, ja liike levisi nopeasti Moskovaan ja maakuntiin. Seuraavien viiden päivän aikana liike omaksui yleisen, kapinallisen luonteen. Kapinoivat sotilaat liittyivät myös lakkoon. Työläiset ja sotilaat loivat oman hallintorakenteensa. Venäläiset työväenneuvostot edustivat kaksoisvaltaa, joka kyseenalaisti kartanonherrojen ja kapitalistien vallan. Porvarit yrittivät palauttaa valtansa perustamalla väliaikaisen hallituksen. Neuvostojen ”sosialistiset” johtajat tukivat tätä porvarillista hallitusta. Yksi näistä johtajista oli Sosialistivallankumouksellisen puolueen Alexander Kerenski. Hän jopa liittyi hallitukseen oikeusministerinä.

Suomessa ensimmäinen merkki siitä että jotain oli tapahtunut, oli ettei junia enää saapunut Venäjältä. Mutta uutinen levisi nopeasti: Venäjällä on vallankumous! Vallankumoukset eivät tunne rajoja, sillä työtätekevät miehet ja naiset kaikissa maissa taistelevat saman tavoitteen puolesta: vapautuakseen palkkatyön riistosta. Helmikuun vallankumous sai suuren kaiun Suomen riistettyjen massojen keskuudessa. Vanha tsaarinvalta oli hajoamassa ja uusia mahdollisuuksia avautui.

Finnish red guard 1917 Image public domainSuomalainen punakaartin yksikkö vuonna 1917. Kuva: public domain

Suomalaiset työläiset menivät lakkoon ja tukkivat kadut. He kulkivat yhdestä joukkokokouksesta toiseen. Samaan aikaan mielenosoitukset jatkuivat taukoamatta. Julistettiin suurlakko ja kahdeksan tunnin työpäivä pantiin täytäntöön. Koko maassa pidettiin joukkomielenosoituksia, joissa vaadittiin vihattujen byrokraattien poistamista, sekä elintarvikkeiden takavarikoimista ja jakamista väestölle paikallisten komiteoiden valvonnan alla.

Tsaristisen valtion hajotessa ei ollut enää ketään jäljellä puolustamassa vanhaa järjestystä. Suomen armeija oli nimittäin lakkautettu vuonna 1901, ja nyt tsaristinen poliisi oli hajoamistilassa ja lopettanut toimintansa. Venäjän valtakunnan Itämeren laivaston matruusit lähtivät liikkeelle ensimmäisten joukossa, ja nousivat kapinaan vihattuja upseereitaan vastaan. Viitisenkymmentä vihatuinta upseeria teloitettiin ja heitettiin laidan yli. Samaa aikaan matruusit nostivat punalipun laivoilla ja pidättivät useita tsaarivaltion keskeisiä edustajia. Venäläisillä sotilailla oli myös merkittävä vallankumouksellinen osa tapahtumissa. He pidättivät upseereita ja aktiivisesti purkivat vanhan tsaristisen valtion. Toukokuussa perustettiin Tsentrobaltin neuvosto, joka otti koko Itämeren laivaston komentoonsa.

Tämä kaikki inspiroi työläisiä perustamaan omat punakaartinsa, aivan kuten vuonna 1905. Vaikka ammattiliitot ja SDP olivat työläisbyrokratian tiukan hallinnan alaisina, tulisi näistä elimistä tulemaan Suomen työläisluokan pääasiallinen järjestäytynyt ilmaisu. Miliisejä syntyi orgaanisesti ja ne ottivat komennon kaduilla. Hallitsevan luokan tyrmistykseksi ne eivät suostuneet hajottamaan lakkoja.

SDP:n johtajat eivät organisoineet tätä liikettä. Päinvastoin, he tuomitsivat työläisten toimet ja joukkokokoukset. Samaan aikaan Suomen työläiset olivat spontaanisti perustaneet neuvostoja Helsingissä, Viipurissa, ja Oulussa. 17. maaliskuuta mennessä valta oli käytännössä Helsingin neuvoston käsissä.

SDP johtajien tilanne oli suunnilleen sama, kuin Newtonilla omenapuun alla. Syvempi välttämättömyys oli pudonnut heidän päähänsä. Kyseessä ei ollut fysiikan lakeja noudattava omena, vaan proletaariaatin vallankumous, joka oli puhjennut historian kehityksen lakien seurauksena. Mutta toisin kuin Newton, nämä reformistit eivät pystyneet vetämään kokemuksistaan sitä välttämätöntä johtopäätöstä, että työläiset olivat käytännössä jo ottaneet vallan. Todellisuudessa SDP:llä oli jo tuolloin käsissään murskaava yilivoima, jota se olisi voinut käyttää Pariisin kommuunin kaltaisen aidon työläisvaltion perustamiseen.

Huhtikuun kuudennen päivän julistuksen mukaan Helsingin neuvosto oli nyt Suomen korkein viranomainen. Mutta vain kaksi päivää myöhemmin valta siirrettiinkin väliaikaiselle hallitukselle. Kuinka näin saattoi käydä?

Kuten olemme nähneet, SDP johto oli erittäin hämmentynyt ja naiivi, ja täten täysin omien parlamentaaristen illuusioidensa vallassa. He eivät olleet koskaan ymmärtäneet työläisneuvostojen merkitystä, ja heidän kaavamaiseen, utooppiseen tulevaisuudenkuvaansa Suomesta ei sisältynyt työläishallintoa, joka perustuisi tällaisiin neuvostoihin. He eivät olleet välittäneet sisäistää Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen, tai Venäjän Bolshevikkipuolueessa käytyjen, korkeatasoisten debattien opetuksia.

Sen sijaan, että he olisivat työskennelleet yleistääkseen ja levittääkseen neuvostoja ympäri Suomea, he tekivät päinvastoin ja yrittivät jarruttaa liikettä jouduttuaan puristuksiin toisilleen vihamielisten luokkien väliin tilanteessa, jossa luokkien intressit olivat yhteensovittamattomia. Työläiset, torpparit ja köyhät talonpojat olivat yhdellä puolella ja hallitseva porvaristo ja rikkaat maanomistajat toisella. Puolueen sisällä tämä ilmeni taisteluna oikeistososialistien ja yhä vallankumouksellisemman vasemmiston välillä, joka oli syntynyt spontaanina suuntauksena alhaalta päin. Puolueen keskusta yritti välittää näiden välillä. Johtajat, kuten Otto Kuusinen jotka tarmokkaasti yrittivät peitellä näitä halkeamia puolueessa, päätyivät ainoastaan antamaan puolueen oikeistolle vallankumouksellisen julkisivun.

Puolueen johto yritti kaikin voimin ohjata työläisten taistelun turvallisille, perustuslaillisille urille. Yrittäessään saada liikkeen hallintaansa SDP selitti, että työläisten ei pitäisi perustaa punakaarteja, vaan sen sijaan taistella jo olemassa olevissa järjestöissä: puolueessa ja ammattiliitoissa.

Sen sijaan, että olisi muodostanut työväenhallituksen, SDP liittyi koalitioon porvarillisten puolueiden kanssa. Ainoastaan kaksi johtajaa äänesti tätä vastaan. Heihin kuului centristi Otto Kuusinen. SDP:n Antti Tokoi johti uutta senaattia, joka koostui kuudesta sosialistista ja kuudesta porvarillisesta poliitikosta. Se alkoi heti julkaista vetoomuksia ”anarkiaa” vastaan ja ”järjestyksen” puolesta.

Mitä ihanteita SDP:n johtajat sitten kuvittelivatkaan seuraavansa, ryhtyivät he käytännössä vanhan järjestyksen ylläpitäjiksi. Näennäisesti vallankumouksellinen puolue, SDP, päätyi näinä ratkaisevina viikkoina kapitalismin ja maanomistajien tukipilariksi.

Suomen maaliskuun vallankumous olisi voinut johtaa rauhanomaiseen vallanottoon. Mutta sen sijaan se päätyi kylvämään hämmennystä työläisten joukossa, ja antoi luokkaviholliselle aikaa järjestäytyä uudelleen. Vaikka SDP:n johtajien tarkoituksena oli tilanteen rauhoittaminen, horjui sen tasapaino entistä enemmän. Mitään ei ollut ratkaistu.

Valtalaki ja väliaikainen hallitus

SDP:n reformistijohtajat olivat antaneet porvaristolle hengähdystauon. Mutta se tuskin luotti puolueeseen ja sen hämmentyneisiin johtajiin. Suurkapitalistit ja heidän heikot ja erimieliset edustajansa etsivät nyt apua Venäjän väliaikaiselta hallitukselta. Toisin kuin Suomen Sosialidemokraateilla, Suomen porvaristolla ei ollut mitään illuusioita parlamentaarisesta demokratiasta tai kansallisesta itsenäisyydestä abstraktina käsitteenä. Kuten kaikkien maiden porvariluokille, oli heille tärkein kysymys heidän omat omistusetunsa, joita ”punainen eduskunta” uhkasi. He muodostivat liiton Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa, joka nyt virallisesti hallitsi Suomea. Tämä porvarillinen elin kieltäytyi tietenkin tunnistamasta Suomen itsemääräämisoikeutta, eikä tulisi takaamaan maan itsenäisyyttä. Tällainen siirto olisi lähettänyt vaarallisen viestin muille entisen tsaristisen ”kansojen vankilan” vähemmistökansoille. Ja ennen kaikkea se lähettäisi saman viestin myös väliaikaisen hallituksen liittolaisten, Ranskan ja Ison-Britannian, siirtomaille.

Kesän aikana pidettiin SDP:n puoluekokous, jossa avoin riita puolueen oikeiston ja vasemmiston välillä jälleen jatkui. Vasemmiston ehdotukset suurlakosta tyrmättiin, ja sen sijaan puolue hyväksyi ohjelmansa päätavoitteeksi itsenäisyyden, porvarillisen parlamentin kanssa.

Keskellä kesää eduskunta hyväksyi ”Valtalain”, joka merkitsi yksipuolista itsenäisyyden julistusta. Kerenskin johtaman, niin kutsutun ”demokraattisen” väliaikaisen hallituksen, johon nyt kuului useita "sosialistisia" ministereitä, vastaus oli sulkea Suomen eduskunta 31. heinäkuuta. Kun SDP:n kansanedustajat yrittivät päästä sisään eduskuntarakennukseen elokuun lopussa, venäläiset sotilaat eväsivät heiltä pääsyn viitaten Kerenskin hallituksen käskyyn. Väliaikaisen hallituksen ”demokraattisesti” hajotettua eduskunnan, koska se oli ”liian punainen” heidän makuunsa, julisti se nyt uudet vaalit lokakuun lopulle.

Uudet vaalit ja leipäkysymys

Maaliskuun vallankumous ei ollut ratkaissut mitään Suomen työläisten kannalta. Uusi väliaikainen hallitus oli perunut Venäjän sotateollisuuden kaikki suuret tilaukset, ja kymmenet tuhannet joutuivat työttömiksi. Viljan tuonti romahti. Yhdessä tapauksessa vain viidesosa tilatusta viljasta saapui kuljetusjunalla Venäjältä. Tämä oli suuri ongelma maalle, jonka elintarvikesektori oli pitkälti erikoistunut meijerituotteisiin, ja jonka viljasta 60 prosenttia oli tuonnin varassa. Kun Venäjän kasvava sekasorto esti perustarvikkeiden kuljetuksen, alkoi nälänhätä alkoi vainota köyhälistöä.

Työmies raportoi:

”Suuri osa työtä tekevästä väestöstä kärsii jo nälästä. Tampereella ei viime päivinä ole ollut lainkaan leipää saatavilla. Viime viikolla ei suuri osa Viipurin väestöstä saanut lunastettua leipää annostelukorteillaan. Turussa ja Porissa on kehittymässä samanlainen tilanne. Helsingissä tilanne on parempi; siellä on leipää vielä seuraavaksi kuukaudeksi, mutta on hankala sanoa kuinka asiat tulevat kehittymään.”

Elokuun alusta lähtien työläiset alkoivat ottaa asiat omiin käsiinsä. He järjestivät joukkokokouksia ja lakkoja, ja useissa tapauksissa jopa pakkolunastivat leipää ja voita kaupoista, joita sitten myytiin alennetulla hinnalla. Saman aikaisestiammattiliittojen jäsenkanta nelinkertaistui 160’000:een, ja lähes jokainen järjestäytynyt työläinen osallistui lakkoihin vuoden aikana. Kokonaisuudessaan osallistui 140’000 työläistä viiteensataan lakkoon.

Finnish women Image public domainSuomalaisia punakaartin naisia vuonna 1917. Kuva: public domain

SDP oli julistanut lokakuun lisävaalit laittomiksi, mutta osallistui niihin siitä huolimatta. Vaalit olivat täynnä epäsäännöllisyyksiä ja selvästi oikeiston manipuloimat. Tulevan sisällissodassa löytyi useita laatikoita, jotka olivat täynnä ääniä SDP:lle, jotka oli piilotettu ja joita ei ollut koskaan laskettu. Lopulta, vaikka SDP onnistuikin kasvattamaan omaa äänimääränsä, olivat pääasialliset oikeistopuolueet yhdistyneet, ja onnistuivat näin voittamaan enemmistön paikoista.

Porvaristo oli kasvavassa määrin säikähtänyt nousevasta vallankumouksellisesta tunnelmasta, ja alkoi järjestää omaa vastaiskuansa. Tsaarin kaaduttua ja tsaristisen armeijan ollessa epäjärjestyksessä, historian ensimmäiset ”Valkokaartit” perustettiin avoimesti Suomessa. Näitä ”Suojeluskuntia” ylläpidettiin niin kutsutun ”lain ja järjestyksen” varmistamiseksi. Oikeistomiliisit olivat salaa alkaneet harjoitella ympäri maata. Helsingin pörssitalossa pidetyssä kokouksessa hallitsevan luokan edustajat päättivät luovuttaa kaksi miljoonaa markkaa sotilaskomitealle. Tämän lisäksi Valkoiset saivat suuren asetoimituksen Saksasta 31. lokakuuta.

Työväenliikkeen johtajat alkoivat vasta nyt tajuta mihin oltiin menossa. Työmies julkaisi varoituksen valkoisiin liittymisestä. Punakaarti ei ollut tähän mennessä vielä ollut aktiivinen monilla paikkakunnilla, mutta Tampereella pidetyn salaisen kokouksen jälkeen ammattiyhdistysten keskusjärjestö julkaisi työläisille suunnatun vetoomuksen liittyä kaartiin. Marraskuussa myös SDP vihdoin teki saman.

Kaikki viittasi nyt avoimeen yhteenottoon luokkien välillä.

Marraskuun vallankumous

Venäjän työläiset ottivat vallan 7. marraskuuta uuden kalenterin mukaan. Bolshevikkipuolueen johdolla tämä Lokakuun vallankumous sai murskaavan voiton, vanhan järjestyksen voimien romahtaessa lähes täysin ilman vastarintaa.

Tämä jätti Suomen tilanteen epävarmaksi. Ilman Venäjän tilapäistä hallitusta Suomen porvariston oli etsittävä tukea muualta. Käyttäen hyväkseen uutta, laitonta enemmistöään eduskunnassa se yritti taantumuksellisen Pehr Evind Svinhufvudin johdolla siirtyä diktatuuriin.

Työläiset vastasivat julistamalla yleislakon ja muodostamalla Vallankumouksellisen Keskusneuvoston johtamaan liikettä. Neuvoston edustajia lähetettiin välittömästi tapaamaan boshevikkien johtajia Venäjällä, ja Lenin kehotti heitä voimakkaasti ottamaan vallan. Lakko alkoi samana päivänä kun he palasivat Suomeen vallankumouksellisen viestinsä kanssa. Työläiset olivat edellisenä iltana saaneet aseita venäläisiltä joukoilta ja 3000 aseistettua työläistä marssi kaduilla ensimmäisen päivän joukkomielenosoituksissa.

Tampereen Red Guard Image public domainTampereen punakaartilaisia vuonna 1918. Kuva: public domain

Paikalliset lakkokomiteat ja punakaartit ottivat maan nopeasti hallintaansa. Paikalliset viranomaiset ja valtion edustajat riisuttiin aseista ja vangittiin, ja elintarvikevarastojen ja viestintävälineiden hallinta varmistettiin. Monia tärkeitä rakennuksia vallattiin ja kaduille pystettiin barrikadeja. Punakaarti riisui myös aseista Saxbyn (Saksalan) poliisikoulun valkokaartilaiset.

Kuten maaliskuussakin, taantumuksen voimien vastarinta oli vähäistä. Valkoiset, jotka edustivat vain kouralllista väestöstä, eivät olleet ehtineet valmistautua suuren mittakaavan kapinaan. Sen sijaan koko työväenliike oli liikekannalla odottaen innokkaina kutsua perustaa työväenvaltio.

Valta oli käden ulottuvilla. Pelkkä sana työväenliikkeen johtajilta olisi riittänyt, mutta lakon neljäntenä päivänä aloite vallan ottamisesta hävisi täpärästi äänestyksen Vallankumouksellisessa Keskusneuvostossa kahdeksalla äänellä kahdeksaa vastaan, puheenjohtajan äänen ratkaistessa.

Kuten Trotski selitti teoksessaan Lokakuun vallankumouksen opetuksista:

”Kapinan edellytykset ovat tietenkin otollisimmillaan silloin, kun voimasuhteiden tasapaino on kääntynyt mahdollisimman pitkälti meidän hyväksemme. Tarkoitamme tässä, tietysti, voimasuhteita mitä tulee tietoisuuteen, eli politiikan ylärakenteeseen, emmekä taloudelliseen perustaan, jonka voidaan odottaa pysyvän lähes muuttumattomana koko vallankumouksellisen aikakauden ajan. Yhden ja saman taloudellisen perustan ja yhteiskunnallisen luokkajaon aikana vaihtelevat voimasuhteet työläismassojen mielentilan myötä, sitä mukaa kun työläisten illuusiot haihtuvat ja poliittinen kokemus kasvaa, kun taas keskiluokkien ja valtionjohdon ryhmittymien itseluottamus järkkyy, ja lopulta romahtaa.

Vallankumouksen aikana nämä prosessit tapahtuvat salaman nopeudella. Tästä koko taktiikan taidelajissa on kyse: kyvystä tarttua siihen hetkeen, kun olosuhteiden yhdistelmä on kannaltamme mahdollisimman otollinen.”

Tällainen hetki oli koittanut Suomessa, mutta SDP:n johto ei ollut valmis seuraamaan venäläisten tovereiden esimerkkiä. He eivät olleet valmiita hylkäämään porvarillisia illuusioitaan.

Kuten Kuusinen aivan oikein asian ilmaisi: ”Koska emme halunneet vaarantaa demokraattisia saavutuksiamme, ja toivoen että voisimme pujotella tämän historiallisen käännekohdan ohitse parlamentaarisilla kyvyillämme, päätimme välttää vallankumousta... koska emme uskoneet vallankumoukseen; emme panneet toivoamme siihen; emmekä toivoneet sitä.”

Yleislakko päätty

19. marraskuuta tehtiin kohtalokas päätös lopettaa lakko, käsittämättömälla perustelulla: ”Lakko on peruttu, mutta vallankumous jatkuu”. Näin ollen luovuttiin jälleen kerran loistavasta mahdollisuudesta ottaa valta rauhanomaisesti.

Kun päätös esitettiin Tampereella, puhujat buuattiin lavalta, ja oltiin lähellä heittää ulos kokouksesta. Vakuutteluihin ”vallankumouksen jatkumisesta” yleisö vastasi kysymällä vihaisesti ”no kuka sitä sitten jatkaa?!” Kotkassa, Lahdessa ja Loviisassa puhujat ajettiin ulos kokouksista. Kotkassa työläiset hyväksyivät päätöslauselman, joka esitti vaatimuksen: ”valta työväelle – proletariaatin diktatuuri on perustettava!”

Kova kamppailu puolueen oikeisto- ja vasemmistosiipien välillä jatkui SDP:n ylimääräisessä kongressissa, joka kutsuttiin koolle 25–27. marraskuuta. Vasemmisto vaati vallankumouksen viemistä päätökseen ottamalla valta, oikeisto puolestaan halusi perustaa koalitiohallituksen.

Pysähdystilan ratkaisi puolueen johtajan, Otto Wille Kuusisen neronleimaus: Voitaisiin sekä perustaa koalitiohallitus että tehdä aseellinen vallankumous – samaan aikaan!

Mutta työväen vallankumouksen metodit ovat työläisten aseistaminen ja yleislakko. Ei ole mitään varmempaa tapaa demoralisoida massoja, kuin ensin astua tälle tielle mutta sitten perääntyä seurausten pelossa. Tällainen on vain vallankumouksella leikkimistä, ottamatta sitten tarvittavia askeleita sen toteuttamiseksi. Lenin varoitti aina tästä. Kuten olemme nähneet kerta toisensa jälkeen viime vuosisadan aikana, on mahdotonta tehdä vallankumousta vain puoliksi!

Ainoa asia, mitä SDP oli tällä toiminnalla saavuttanut, oli antaa hallitsevalle luokalle lisäaikaa verisen vastavallankumouksen valmisteluun – ja miten verinen siitä tulikaan!

Avoin luokkasota puhkeaa

6. joulukuuta porvarijohtoinen eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi. Bolshevikkihallitus hyväksyi tämän heti. Bolshevikit ymmärsivät mahdollisuuden näin luoda läheisemmän siteen Suomen ja Venäjän työläisten välille, ja näyttää suomalaisille ettei heillä huolimatta tsaarinajan sorrosta ollut mitään pelättävää uuden työväenvaltion taholta – mutta sitäkin enemmän voitettavaa liittymisestä sen yhteyteen vapaaehtoisesti.

Vallankumouksellinen tunnelma levisi nyt myös Suomen takapajuisimmille alueille. Järjestettiin suuria torpparikokouksia, joissa alettiin lähestyä johtopäätöstä että vapautus voisi tulla vain oman käden kautta, ei odottamalla eduskunnan määräyksiä. Samaan aikaan punakaarti järjesti Tampereella suurkokouksen, jossa Helsingin kaartilaiset vaativat enemmän itsenäisyyttä puolueesta. Tämä ehdotus ei mennyt läpi.

Jägers in 1918 Image public domainValkokaartin päällikkö tarkastaa jääkäreitä vuonna 1918. Kuva: public domain

Kello tikitti. Tällainen epävakaa kaksoisvaltatilanne ei voisi jatkua loputtomiin – jommankumman puolen oli saatava yliote.

Valkoiset puolestaan eivät hukanneet aikaa ”lain ja järjestyksen” palauttamisen valmisteluissa. 9. tammikuuta Svinhufvud määräsi poliisivoimat järjestettäväksi valkokaarteista. Kenraali Gustaf Mannerheim, joka oli taistellut tsaarin Venäjän puolella ensimmäisessä maailmansodassa, kutsuttiin kotiin järjestämään vastavallankumousta. Punaiset, jotka eivät aikoneet hyväksyä näitä lahtareita järjestyksenvalvojina, näkivät tämän kaiken selvänä provokaationa.

Lopulta SDP ei enää nähnyt muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä vallankumoukseen. Punakaartin johtajia hyväksyttiin nyt puolueen keskuskomitean jäseniksi, mikä merkitsi sitä, että vallankumouksellisella siivellä oli siinä nyt enemmistö. Puolueen keskeisen johdon kokouksessa 19–22. tammikuuta puolue viimein päätti aloittaa vallankumouksen – mutta paljon kallista aikaa oli hukattu epäröintiin.

27. tammikuuta punainen lippu nostettiin Helsingin Työväentalon salkoon vallankumouksen alkamisen merkiksi. Uusi vallankumouksellinen hallitus muodostettiin, nimellä Kansankomissaarien Neuvosto – aivan kuten venäläinen vastineensa.

Punaiset ottivat haltuunsa kaikki suuremmat kaupungit maan eteläosassa muutamassa päivässä ja ilman mainittavaa vastarintaa. Tämä ei ollut ainoastaan maan tiheiten asuttu, vaan myös teollistunein osa. Teollisuus siirrettiin työväen vallan alle, 8 tunnin työpäivä pantiin täytäntöön, pankkien sabotaasi pantiin kuriin, ja Kansanvaltuuskunta – eräänlainen työväenhallitus porvarillisen parlamentin muodossa – muodostettiin. Vanha maanjako pakkoveroineen ja taksvärkkeineen lakkautettiin, ja palvelusväki, rengit ja piiat vapautettiin kurjista olosuhteistaan. Painovapaus pantiin täytäntöön. Kaikki vaikutti onnistuvan melkein liiankin helposti ja jokapäiväinen elämä palasi urilleen lähes välittömästi.

Sosialidemokratian rajoitukset

Mutta sosialidemokraattien johto ei ymmärtänyt proletariaatin diktatuurin täydellisen vakiinnuttamisen tärkeyttä. Porvareiden omaisuutta ei pakkolunastettu eikä suunniteltu ohjelmaa, jolla pohjoisen pienet ja keskisuuret, pikkuporvarilliset maanviljelijät oltaisiin voitu voittaa vallankumouksen puolelle tai neutralisoida. Maata ei kollektivisoitu, eikä edes suurtiloja ryhdytty paloittelemaan. Kuusisen mukaan ”ennen tappiota useimmilla vallankumouksen johtajista ei ollut selvää mielikuvaa sen päämääristä.”

SDP:n johtoa leimasi menshevikkinen ajatus, että senhetkisen kehitysasteensa perusteella Suomen ei olisi mahdollista pyrkiä porvarillista demokratiaa pidemmälle. Päämääränä oli perustaa – pakkolunastamatta porvareiden omaisuuksia, ja pystyttämättä proletariaatin diktatuuria – porvarillinen, parlamentaarinen demokratia jossa työläiset olisivat johtava luokka.

Kyseessä oli työväen vallankumous ihanteellisen porvarillisen demokratian nimissä kauniine utooppisine perustuslakeineen. Uusi perustuslaki esiteltiin helmikuussa 1918, ja se oli tarkoitus kevään aikana vahvistaa kansanäänestyksellä. Siihen sisältyi yleinen äänioikeus ja suhteellinen edustus, lakko-oikeus, mahdollisuus erottaa kansanedustajia, valittu ja hallituksesta itsenäinen tuomaristo, ja jopa perustuslaillinen oikeus nousta kapinaan tyrannimaista hallitusta vastaan joka ei kunnioittanut perustuslakia. Mutta ikävä kyllä, neliöstä ei saa ympyrää, ja tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin.

Kuusisen yhteenveto puoluejohdon reformistisista harhoista kuului: ”Porvariston heikkous sai meidät haltioitumaan demokratian mahdollisuuksista ja päätimme edetä kohti sosialismia parlamentaarisen toiminnan ja edustusjärjestelmän demokratisoinnin välinein.”

Tietenkään varsinainen ongelma ei ollut edustusjärjestelmä sinänsä, vaan järjestelmä, joka yrittää samanaikaisesti palvella kahta toisilleen leppymättömästi vastakkaista luokkaa. Kuten olemme nähneet, ei porvaristolla ollut minkäänlaisia illuusioita järjestelmästä, jossa se olisi joutunut jakamaan vallan työväenluokan kanssa. Se ei aikonut antaa periksi ilman taistelua eikä elänyt harhaluulossa, että sen valta luokkana voitaisiin palauttaa parlamentaarista tietä.

Sisällissota

Osana porvariston valmisteluja kutsuttiin 27. Jääkäripataljoona kotiin Saksasta. Sotilaskoulutetut ja rintamalla karaistut jääkärit tulivat muodostamaan taantumuksen ”erikoisten aseellisten ihmisten joukko-osastojen” selkärangan. Suojeluskunnista, jääkäreistä ja 1300 ruotsalaisvapaaehtoisen – lähinnä porvarillis- ja pikkuporvarillis-taustaisista nuorista koostuvasta – pataljoonasta muodostettiin Mannerheimin johdolla pieni Valkoinen armeija. Näihin ”vapaaehtoisiin” kuului myös upseereita, joille Ruotsin hallitus oli myöntänyt ”lomaa” jotta he voisivat liittyä Suomen Valkoisiin.

Valkoiset hyökkäsivät useiden huonosti puolustettujen venäläisvaruskuntien kimppuun pohjoisessa saadakseen aseita, ja on todennäköistä että näiden varuskuntien komentajat olivat osasyyllisiä aseiden joutumiseen valkokaartien käsiin. Kaikkiaan Valkoisilla oli tässä vaiheessa aseissa noin 5000 miestä, suunnilleen 1500 heikosti aseistettua punakaartilaista vastaan. Mutta punakaartilaiset taistelivat urheasti, ja onnistuivat eräiden vallankumouksellisten venäläiskomentajien, m.m. Helsinkiin ankkuroidun Itämeren Laivaston osaston, avulla torjumaan Mannerheimin ensimmäiset hyökkäykset, ja alkoivat aseistaa ja kouluttaa lisää suomalaisia punakaartilaisia.

Battle of Tampere aftermath Image public domainTampere taistelun jälkeen. Kuva: public domain

Mutta vaikka kaikki tärkeimmät kaupungit olivat Punaisten käsissä, olivat Valkoiset voimakkaampia vähemmän kehittyneessä pohjoisessa, jonka vähemmän edistykselliset väestönosat huijattiin osallistumaan sotaan Valkoisten puolella. Päävalhe oli että Punaiset olivat vain ”venäläisiä” jotka pyrkivät alistamaan Suomen valtaansa uudelleen.

3. maaliskuuta, Saksan armeijan aloitettua murskaavan hyökkäyksen väsyneitä ja heikentyneitä venäläisjoukkoja vastaan, joutuivat bolshevikit allekirjoittamaan Brest-Litovskin rauhansopimuksen. Kirjaimellisesti henkensä edestä taistelevilla bolshevikeillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin allekirjoittaa sopimus kovine ehtoineen. Yksi ehdoista oli, että venäläisjoukot tuli vetää pois Suomesta. SDP:n johdon poliittisten virheiden myötä tästä koitui hirvittävä isku Suomen vallankumoukselle.

Mutta Punaiset eivät myöskään suinkaan aikoneet antaa periksi ilman taistelua. Noin 1000 venäläistä jättäytyi jälkeen soluttautuneina suomaisiin osastoihin, ja maaliskuun alussa aloittivat Punaiset suurhyökkäyksen. Ikävä kyllä tämä epäonnistui, mutta työläisten taistelutahto ei vieläkään osoittanut lannistumisen merkkejä. Huhtikuuhun mennessä Punaisilla oli aseissa jopa 60 000 taistelijaa. Enimmillään sisällissodan taisteluihin osallistui noin 80–90 000 molemmilla puolilla. Mutta joitain myötämielisiä venäläissotilaita, matruuseja ja upseereita lukuunottamatta puuttui useimmilta Punaisilta sotilaskoulutus lähes kokonaan. Varsinkin pätevistä johtajista oli pulaa, mikä johtikin ratkaiseviin virheisiin.

Suurimmat taistelut käytiin m.m. Tampereella, Helsingissä, Lahdessa ja Viipurissa. Varsinkin Tampereen taistelusta tuli verinen. 10 000 Punaista yritti turhaan pysäyttää Mannerheimin joukkoja, joihin kuului nyt myös pohjoisesta pakkovärvättyjä köyhiä maanviljelijöitä. 2000 Punaista kaatui taistelussa tai teloitettiin, ja 5000 vangittiin.

Muutamassa viikossa tilanne kääntyi nyt ratkaisevasti Punaisia vastaan. Samalla kun venäläiset poistuivat Brest-Litovskin jälkeen astuivat saksalaiset näyttämöllle. Svinhufvud avasi ovet Wilhelm II:n joukoille, ja 3. huhtikuuta noin 20 000 hyvin koulutettua ja varustettua sotilasta nousi maihin Hangossa, Helsingissä ja Loviisassa, hyökäten tehokkaasti Punaisten selustaan. Helsinki vallattiin katkerien katutaistelujen jälkeen. Yksi keisarin joukkojen käyttämä taktiikka oli vangita työläisten vaimot ja lapset, ja marssittaa heitä edellään katuja pitkin. Ainakin sata naista ja lasta kuoli näiden taisteluiden aikana, ja satoja muita naisia teloitettiin raa'asti ja ilman oikeudenkäyntiä Helsingin kukistuttua. Heidät marssitettiin kaduille ja meren jäälle ja ammuttiin. Puolitoista viikkoa urheasti puolustautunut Tampere kukistui nyt vain muutamassa päivässä.

Ratkaiseva taistelu käytiin Hämeenlinnan luona. 20–25 000 Punaista perheineen taistelivat sankarillisesti ennen tappiota. Muutama tuhat pääsi pakoon, mutta useimmat eivät. Kostotoimet olivat jälleen erittäin julmat: haavoittuneet murhattiin kylmäverisesti, tuhansia teloitettiin ja yli 10 000 otettiin vangiksi.

Valkoinen terrori

Porvarillisten kansallisvaltioiden väliset sodat vaikuttavat melkein ”sivistyneiltä” välienselvittelyiltä verrattuna avoimeen sotaan yhteiskuntaluokkien välillä. Kapitalistit puhuvat lämpimästi Geneven sopimuksen luettelemista "reiluista" pelisäännöistä sodankäynnille, mutta näyttävät todelliset kasvonsa kun joutuvat vastakkain vallankumouksellisten massojen kanssa. Punaisten kokema verilöyly Suomen Vallankumouksen aikana ja sen jälkeen ei kalpene Pariisin Kommuunin rinnalla, jolloin 40 000 kommunardia surmattiin kaupungin kaduilla Kommuunin tappion jälkeen toukokuussa 1871.

Esimerkiksi Kummenin kylässä vain 43 punakaartilaista kaatui varsinaisessa taistelussa, mutta lähes 500 teloitettiin sen jälkiselvittelyissä. Miehiä, naisia ja lapsia ajettiin takaa, ja ammuttiin tai vangittiin ammuttaviksi myöhemmin – usein vain asuinalueen, työpaikan, sukunimen tai vaatetuksen perusteella. Teloituspartioiden konekiväärit kävivät ylikuumina tunti- ja päiväkausia kerrallaan.

Alusta pitäen Valkoiset määräsivät että kaikkia Punaisia tuli kohdella pettureina – rikos jonka rangaistulsena on kuolema. Annettiin muun muassa määräys että kaikki, joilta löytyi piilotettuja tai luvattomia aseita, tuli teloittaa viipymättä. R. Åkerberg, yksi käskyn laatijoista, selitti sen seuraavasti: ”Pidätettyjen kohtelua koskeva määräys on jo valmis. Se on delegaatiomme valmistelema ja ylituomari Ossian Procopén hyväksymä. Periaate on seuraava: Ampukaa niin monia kuin pystytte, ennen kuin vangitsette ketään.”

Arviolta 70 000 Punaista suljettiin keskitysleireille, jotka olivat maailman ensimmäisten joukossa laatuaan. Yli 10 000 menehtyi leireillä pahoinpitelyihin ja laiminlyönteihin. Saksan sotajohto, esinäytöksenä myöhemmälle periaatteelleen toisen maailmansodan aikana, suunnitteli monien vankien siirtoa työleireille Saksaan. Ainoastaan Saksan vallankumouksen alku marraskuussa 1918 esti näiden suunnitelmien toteuttamisen.

Unburied bodies of Reds after Battle of Tampere Image public domainPunaisten hautaamattomia ruumiita Tampereen taistelun jälkeen. Kuva: public domain

Peitelläkseen Valkoisten rikoksia, ovat porvarilliset ja liberaalit historioitsijat liioitelleet Punaisen terrorin laajuutta. Vaikka Punaista terroria tapahtuikin, se oli laadultaan täysin toisenlaista kuin Valkoinen. Esimerkiksi: vaikka Kansanvaltuuskunta tuki aseellista taistelua, se vastusti vankien teloittamista. Toisin kuin Valkoisilla, mitään siihen kehottavia virallisia määräyksiä ei ollut. Historioitsija Anthony F. Upton ei mittavassa tutkintatyössään löytänyt Punaisesta lehdistöstä kuin yhden ainoan artikkelin, joka puhui aseissa vangittujen vastavallankumouksellisten teloituksen puolesta.

Mutta köyhien väestönosien keskuudessa kyti laaja ja syvä luokkaviha riistäjiä ja sortajia vastaan. Ottaen huomioon vuosikymmenten nöyryytyksen ja sorron, sekä työväenliikkeen verisen alistamisen, on ymmärrettävää että monet tavalliset ihmiset käyttivät oman käden oikeutta niitä vastaan, jotka he oikeutetusti näkivät syyllisiksi näihin hirmutekoihin. Siksi varsinkin tuolloin takapajuisella maaseudulla sattui paljon pienempiä tapauksia, joissa toisinaan myös surmattiin ihmisiä. Mittavat tutkimukset sisällissodan jälkeen paljastivat, että Punaiset teloittivat kaiken kaikkiaan 1649 henkilöä, mutta nämä teloitukset eivät olleet järjestelmällisiä, eivätkä tehneet paljoakaan Valkoisen terrorin tai Valkoisen armeijan etenemisen pysäyttämiseksi, saati sitten vastavallankumouksellisten pelottamiseksi toiminnasta – sen sijaan ne kyllä antoivat paljon polttoainetta Valkoisten propagandakoneistolle.

Itse asiassa työläisten johtajat olivat viime hetkiin saakka haluttomia ryhtymään niihin ankariin toimenpiteisiin, joita olisi tarvittu vallankumouksen puolustamiseksi. Venäjän sisällissodan aikana Bolshevikit perustivat Chekan, vallankumouksellisen salaisen palvelun, paljastaakseen vastavallankumoukselliset keskuudessaan. Mutta Suomen pehmeät ja naiivit työväenjohtajat kieltäytyivät edes tällaisista perustavanlaatuisista itsepuolustustoimenpiteistä. Vaikkakin Valkoinen lehdistö kiellettiin, kenellekään ei tullut mieleen takavarikoida paperivarastoja, mistä seurauksena Valkoisten maanalaiset julkaisut ilmestyivät edelleen säännöllisesti, samalla kun Punainen lehdistö kärsi kovasta paperipulasta. Toinen paljon puhuva esimerkki on, että Valkoisen Senaatin jäseniä oli Helsingissä vielä päivää ennen kapinan alkua 27. tammikuuta – mutta kukaan ei välittänyt pidättää heitä!

Kun työläisten johtajat lopulta ryhtyivät toimenpiteisiin taantumusta vastaan, saivat vastavallankumoukselliset yleensä lieviä tuomiota, mikä vain yllytti heitä jatkamaan toimintaansa. Näiden virheiden seuraksena punakaartilaiset ja työläiset saivat kokea Valkoisen terrorin täydessä voimassaan. Kuten Lenin ja Trotski toistuvasti painottivat: luokkasodassa on oltava päättäväinen: heikkous yllyttää aggressioon!

Taantumus satulassa

Sisällissodan jälkeen jatkui yhteiskunnan kirjaimellinen ”puhdistaminen” Suomessa kuukausia ja vuosia. Tusinoittain vallankumouksellisia teki itsemurhan välttääkseen vangitsemisen. Kymmenet tuhannet lähtivät maanpakoon, monet Minnesotan osavaltioon Yhdysvaltoihin. Kymmenet tuhannet muut, joita ei ammuttu, vangittiin. On ironista että monet murhatuista sosialidemokraateista eivät suinkaan olleet vallankumouksellisia sosialisteja, eivätkä niin ollen uhanneet yksityisomistusta. Pikemminkin kyse oli kapitalismin vallan uskollisista palvelijoista. Kuten viime vuosisadalla moneen kertaan nähtiin, oli Suomen hallitseva luokka riippuvainen reformisteista viimeisenä puolustuslinjanaan vallankumouksellisia työläisiä vastaan. Mutta kun se kerran oli päässyt uudelleen niskan päälle raa’an voimankäytön avulla, ei sillä enää ollut käyttöä näille ihmisille. Teloituspartiot ja vankilat olivat kapitalismin palkkio heidän uskollisesta palvelustaan.

Vybord county jail massacre Image public domainViipurin vankilan verilöylyn uhreja. 30 punavankia murhattiin. Kuva: public domain

Victor Serge kuvasi täydellisesti Valkoisen terrorin luonnetta; kuvaus sopii yhtä hyvin myös Venäjän sisällissodan, fasismin nousun ja minkä tahansa luokkien välisen sisällissodan tapahtumien selittämiseen, antiikin ajoista lähtien – tarvitsee vain muistaa Spartacuksen ja hänen orja-armeijansa kohtaloa:

”Taistelun huuma, luokkavihan väkivaltaisuus tai muut psykologiset tekijät eivät selitä Valkoista terroria. Sisällissodan psykoosilla on siinä vain toissijainen rooli. Terrori on todellisuudessa laskelmoinnin ja historiallisen välttämättömyyden seurausta. Voitokkaat omistavat luokat tietävät erittäin hyvin, että ne voivat varmistaa valtansa jatkuvuuden sosiaalisen konfliktin jälkeisenä kautena ainoastaan niin raa’alla työväenluokan verilöylyllä, että se heikentyy kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Ja koska kyseinen luokka on paljon rikkaita luokkia suurempi, on uhrien määrän oltava valtava.

Näin ollen on työväenluokan kaikkien kehittyneiden ja tietoisten elementtien täydellinen tuhoaminen, lyhyesti sanottuna, Valkoisen terrorin järkiperäinen tavoite. Tästä syystä hävitty vallankumous – riippumatta siitä mikä tendenssi sitä johtaa – tulee aina maksamaan työväenluokalle paljon enemmän kuin voitokas, huolimatta siitä paljonko uhrauksia ja kestävyyttä se vaatiikaan.”

Joidenkin laskelmien mukaan niinkin monta kuin 100 000 suomalaista työläistä joko tapettiin, vangittiin tai ajettiin maanpakoon – tämä tarkoittaa 25 prosenttia työväenluokasta! Sen joka kauhistelee Punaisten raakuutta Venäjän sisällissodassa, tulisi tarkastella sitä Suomen Valkoisten, tai Venäjän Valkoisten kenraalien kuten Kolchakin, käytöksen rinnalla. Ei ole liioittelua sanoa, että jokaista Punaisten tappamaa henkilöä kohti, valkoiset tappoivat sata.

Edes Lenin ei alkujaan käsittänyt miten pitkälle imperialistit olivat valmiita menemään murskatakseen Bolshevikkien vallankumouksen. Hän oli toivonut, että olisi saatu edes jonkun verran aikaa talouden lujittamiseksi ja maan saattamiseksi tasapainoon ensimmäisen maailmansodan ja vallankumouksen kaaoksen jälkeen. Voimiensa palattua voisivat venäläiset sitten siirtyä hyökkäyskannalle maailman imperialismin voimia vastaan, ja antaa maailman työläisille tukea poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti, mutta liittoutuneet sen enempää kuin Itävalta-Saksakaan eivät aikoneet antaa heille tällaista paussia – 21 ulkomaalaista armeijaa tunkeutui maahan ja teki kaikkensa kuristaakseen vallankumouksen jo kapaloihinsa. Venäjän massojen kärsimykset sisällissodassa olivat hirvittävät, mutta ne olisivat olleet moninkertaiset, jos Valkoiset olisivat voittaneet. Suomen jälkeen voi kuvitella, millaisia verilöylyjä Pietarin ja Moskovan kaduilla olisi tapahtunut.

Kuten antiikin roomalaiset ymmärsivät liiankin hyvin: vae victis – voi voitettuja.

Suomen vallankumouksen opetuksia

Marxilaiset ymmärtävät, että teoreettiset virheet voivat johtaa käytännön katastrofeihin. Suomen vallankumous on täydellinen ja traaginen esimerkki tästä. Viime vuosisadan alun tapahtumat Suomessa ovat näyttäneet selkeästi, kuinka petos kuuluu luontaisena osana refomismiin – olivat sen aikomukset sitten kuinka hyvät tahansa. Omien reformististen harhojensa sokaisemat johtajat johtivat työläiset veriseen tappioon.

Lenin kirjoitti teoksensa Valtio ja Vallankumous Suomessa elo-syyskuussa 1917. On ikävää etteivät suomalaiset työväen johtajat joko lukeneet, tai ymmärtäneet sitä. Heillä oli eräänlainen fatalistinen uskomus kahden asteen teoriaan: uskomus että sosialismi kasvaisi luonnollisesti kapitalismista, joten vallankumouksellista puolueen rakentamista kapitalismin syrjäyttämiseksi ja korvaamiseksi ei siis tarvittu.

SDP piti itseään enemmän tai vähemmän "ortodoksisena marxilaisena", mutta käytännössä he ylläpitivät Karl Kautskyn, Saksan sosialidemokratian merkittävän teoreetikon, ajatuksia. Tämä oli ottanut revisionistisen kannan, joka jätti täysin laskelmista tietoisen ja järjestäytyneen työväenluokan aktiivisen tapahtumiin puuttumisen sosialismiin siirryttäessä. Kautskyn mukaan puolueen tehtävä ei ollut johtaa työväenluokkaa valtaan, vaan katsella passiivisesti sivusta miten historian laajat, mekaaniset lait tekivät tehtävänsä - yksilöiden, luokkien tai puolueiden tahdosta riippumatta. SDP oli läpikotaisin omaksunut tämän puolueen aktiivisen ja elintärkeän roolin kieltämisen, mikä lamautti heidät - ja johti sitten kuolettavaan ansaan.

Suomen vallankumouksen tragediana oli järjestäytyneen vallankumouksellisen vasemmistosiiven puute. Se olisi voinut tosissaan uhmata reformistista, tai parhaillaan reformismin ja vallankumouksen välillä epäröivää, eli centrististä, johtoa. Pienikin järjestäytynyt vallankumouksellinen suuntaus olisi voinut kamppailla vallankumouksellisen ohjelman puolesta neuvostoissa, punakaarteissa, ammattiyhdistyksissä, ja itse puoleen sisällä. Tapahtumien edetessä sillä olisi tullut olemaan voimakas vaikutus, ja näissä se olosuhteissa se olisi voinut kasvaa nopeasti.

Jos Suomen työväenluokalla vuonna 1918 olisi ollut varustettu oikeilla perspektiiveillä ja ohjelmalla se olisi vallankumouksellisen, marxilaisen puolueen johdolla helposti voinut lakaista maan kapitalismista, mutta Suomen vallankumouksen epäonnistuminen tuli merkitsemään Venäjän vallankumouksen imperialistisen piirityksen ja eristyksen alkua. Jos työläiset olisivat voittaneet Suomessa, ja onnistuneet pitämään vallan, olisi luultavasti myös Saksan vallankumouksella ollut paremmat mahdollisuudet onnistua. Venäläisillä olisi ollut jonkun verran teollistuneempi maa osana Neuvostoliittoa, puhumattakaan tärkeästä strategisesta asemasta mitä tulee Pietarin puolustukseen. Kaikki nämä tapahtumat ovat yhteydessä toisiinsa, aina Stalinismin noususta Espanjan vallankumoukseen, Hitleriin ja toiseen maailmansotaan – kaikkeen mitä ihmiskunta on joutunut kärsimään – siitä syystä, että ainoastaan Venäjällä oli työväenluokka onnistunut rakentamaan itselleen sellaisen johdon kuin se tarvitsi ja ansaitsi.

Toisen maailmansodan jälkeisen talouden nopean teollistumisen myötä, on Suomen työväenluokka tänään voimakkaampi kuin koskaan. Tästä syystä vuosien 1917–1918 veristen tapahtumien toistuminen on erittäin epätodennäköistä. Suomen työläisillä on tänään, kuten maaliskuussa ja marraskuussa 1917, mahdollisuus ottaa valta rauhanomaisesti. Mutta sen johtajat ovat yhä, parhaassa tapauksessa, kiinni reformismin ja luokkayhteistyön illuusioden köysissä – huolimatta menneisyyden verisistä opetuksista.

Porvaristo on valmis menemään mihin äärimmäisyyksiin tahansa puolustaakseen valtaansa ja etuoikeutettua asemaansa. Vaikka marxilaiset kannattavatkin rauhanomaista vallankumousta, tämä on mahdollista vain yhdellä ehdolla: että rakennamme vallankumouksellisen tendenssin, joka kykenee kiihkeän luokkataistelun keskellä muuttamaan itsensä vallankumoukselliseksi massapuolueeksi. Tämän onnistumiseksi tarvitaan paitsi taitava suuntautuminen työläisten massapuolueita kohtaan, myös ymmärtämys siitä, ettemme voi luottaa ”reformistisiin” sosialisteihin, kun on kyse yhteiskunnan muuttamisesta. Heidän yrityksensä sormeilla sitä tai tätä järjestelmän osaa ovat loppupeleissä tuomitut epäonnistumaan. Pitemmällä tähtäimella kapitalismi, jollei sitä syrjäytetä, tulee vajoamaan yhä syvemmälle kriisiin, ja altistamaan työväenluokan kärsimään yhä hirvittävämpiä tragedioita. Mitä paremmin työväenluokka on valmistautunut, ja mitä vahvempi sen johto, sitä pienempi on katastrofin uhka, tai mahdollisuus että hallitseva luokka onnistuu järjestämään vastahyökkäyksen sitä vastaan. Ja vaikka luottamuksemme luokkaamme onkin horjumaton, emme koskaan saa erehtyä hyväuskoisuuteen mitä tulee luokkavihollistemme todellisiin kasvoihin - edes maissa kuten ”kiltti ja rauhanomainen” Suomi.

Pitkittyneen luokkarauhan ja nousevan elintason aikakauden jälkeen tuntevat Suomen työläiset nyt nahoissaan kapitalismin maailmanlaajuisen kriisin vaikutukset, ja heidän tietoisuutensa on jo alkanut muuttua. Yhden päivän poliittinen yleislakko nälkävyöpolitiikkaa vastaan vuonna 2015 oli vasta tämän prosessin alun alkua. Menneitä ja tämänhetkisiä kokemuksia sulattaessaan tulevat sadat tuhannet avaamaan mielensä vallankumouksellisen marxilaisuuden ajatuksille.

Tästä syystä vallankumouksellisen marxilaisen tendenssin rakentaminen Suomeen kuuluu päivän tehtäviin. Onnistuakseen on tällaisen tendenssin kyettävä perusteellisesti ymmärtämään Suomen vallankumouksen todelliset opetukset. Ennen kaikkea sen täytyy pystyä johtamaan Suomen työläiset selvään välirikkoon reformismin kanssa, ja omaksumaan vallankumouksellisen perspektiivin. Ennemmin tai myöhemmin tullaan Suomen työväenluokan sankarilliset perinteet - kuten suuryleislakko, työväen neuvostot, sekä taistelu työläisten poliittisesta ja taloudellisesta vallasta, herättämään henkiin. Ota yhteyttä IMT:hen ja liity taisteluun paremman maailman puolesta!