Seuraava teksti on Vallankumouksellisen kommunistisen internationaalin manifesti, joka tyhjentävän keskustelun päätteeksi hyväksyttiin yksimielisesti kansainvälisen sihteeristön toimesta aamulla 7.3.2024. Tämä dokumentti annetaan kansainvälisen konferenssimme ratifioitavaksi kesäkuussa 2024, jossa myös julistetaan perustetuksi uusi Vallankumouksellinen kommunistinen internationaali.
Vallankumouksellisen kommunistisen internationaalin manifesti
Vuonna 1938 suuri venäläinen vallankumouksellinen Lev Trotski totesi, että “ihmiskunnan historiallinen kriisi tiivistyy vallankumouksellisen johdon kriisiksi”. Nämä sanat ovat yhtä totta ja relevantteja tänään kuin sinä päivänä, jona ne kirjoitettiin.
21. vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä kapitalistinen järjestelmä on eksistentiaalisessa kriisissä. Tällaiset tilanteet eivät historiallisessa katsannossa ole suinkaan poikkeuksellisia. Tällainen tilanne tuo ilmi, että tietty sosioekonominen järjestelmä on saavuttanut rajansa eikä kykene enää toimimaan millään muotoa edistyksellisesti.
Marxistinen historiallisen materialismin teoria antaa tieteellisen selityksen tälle ilmiölle. Jokainen sosioekonominen järjestelmä nousee tietyistä syistä. Se kehittyy, kukoistaa, sitten saavuttaa lakipisteensä, jolloin se alkaa taantua. Näin oli orjayhteiskunnan kohdalla, ja näin tapahtui kun Rooman imperiumi rappeutui ja hajosi.
Aikoinaan kapitalismi kykeni kehittämään teollisuutta, maataloutta, tiedettä ja tekniikkaa tasolle, josta aiemmin kyettiin vain uneksimaan. Näin tehdessään se tietämättään loi materiaalisen perustan tulevalle luokattomalle yhteiskunnalle.
Mutta nyt se on saavuttanut rajansa, ja kaikkialla näemme asioiden muuttuvan vastakohdikseen. Kapitalistinen järjestelmä tyhjensi historiallisen potentiaalinsa jo aikoja sitten. Se ei enää kykene viemään yhteiskuntaa pidemmälle ja on saavuttanut pisteen, josta ei ole enää takaisin kääntymistä.
Nykyinen kriisi ei ole kapitalismin normaali, syklinen kriisi. Kyseessä on eksistentiaalinen kriisi, joka saa ilmaisunsa paitsi tuotantovoimien stagnaatiossa myös yleisessä kulttuurin, moraalin, politiikan ja uskontojen kriisissä.
Rikkaita ja köyhiä jakava ammottava kuilu – joka avautuu muutaman parasiitin hallinnoiman säädyttömän varallisuuden ja ihmiskunnan suuren enemmistön kokeman köyhyyden, kurjuuden ja epätoivon väliin – ei ole koskaan ollut leveämpi.
Nämä ovat sellaisen yhteiskunnan sairauden kuvottavia oireita, joka on niin kypsä kumottavaksi, että se on jo lähes mätä. Sen edessä oleva tuho on väistämätön eikä sitä voi enää estää. Mutta tämä ei tarkoita, että porvaristolta loppuisivat keinot kriisien lykkäämiseksi tai niiden vaikutusten minimoimiseksi, ainakin johonkin pisteeseen asti ja väliaikaisesti.
Tästä huolimatta nämäkin toimet luovat vain uusia ja ratkaisemattomia ristiriitoja. Vuoden 2008 finanssikriisi oli merkittävä käännekohta. Totuus on, ettei globaali kapitalismi ole sittemmin tästä kriisistä toipunut.
Vuosikymmenten ajan porvarilliset taloustieteilijät väittivät, että “markkinoiden näkymätön käsi” ratkaisisi kaiken eikä valtion tulisi näytellä mitään roolia kansakunnan taloudellisessa elämässä. Mutta markkinat romahtivat, ja ne pelasti ainoastaan valtion massiivinen interventio. Sen kriisin keskellä valtiot ja keskuspankit olivat pakotettuja syytämään valtavia summia rahaa järjestelmään täydellisen katastrofin välttämiseksi.
Porvariston onnistui pelastaa järjestelmä vain pakottamalla se pitkälle yli luonnollisten rajojensa. Hallitukset käyttivät suuria summia rahaa, jota niillä ei ollut. Tätä harkitsematonta menetelmää käytettiin sittemmin myös COVID-19-pandemian aikana.
Nämä epätoivoiset menetelmät johtivat väistämättä hallitsemattomaan inflaatioon ja valtavaan julkiseen, yritysten ja yksityistalouksien velkaantumiseen, mikä pakotti hallitukset vetämään hätäjarrusta. Nyt koko prosessi siirtyy peruutusvaihteelle.
Poikkeuksellisen alhaisten korkojen ja helposti saatavilla olevan luoton päivät ovat vain kaukainen muisto nyt. Ei ole mitään mahdollisuutta, että voisimme pian – jos koskaan – palata tähän edeltävään ajanjaksoon.
Maailmantaloutta kohtaa nyt täydellisen myrskyn mahdollisuus, jossa eri tekijät voimistavat toisiaan johtaen jyrkkenevään alaspäin suuntautuvaan spiraaliin.
Maailma on menossa kohti epävarmaa tulevaisuutta, jota luonnehtivat loppumattomat sotien, talousromahdusten ja lisääntyvän kurjuuden syklit. Jopa vauraimmissa maissa palkkojen ostovoimaa nakertavat alati nousevat hinnat samalla, kun rajut leikkaukset julkiseen talouteen jatkuvasti heikentävät sosiaalipalveluita kuten terveydenhoitoa ja koulutusta.
Nämä toimet ovat suora hyökkäys työläisten ja keskiluokan elintasoa vastaan. Mutta ne vain syventävät kriisiä. Porvariston kaikki yritykset palauttaa talouden tasapaino vain tuhoavat entisestään sosiaalista ja poliittista tasapainoa. Porvaristo on ansassa kriisissä, johon sillä ei ole tarjota ratkaisua. Tässä on avain nykytilanteen ymmärtämiseksi.
Lenin kuitenkin selitti jo kauan sitten, ettei ole sellaista asiaa kuin kapitalismin lopullinen kriisi. Jos sitä ei kumota, kapitalistinen järjestelmä selviää syvimmästäkin kriisistä, joskin ihmiskunta maksaa siitä kammottavan hinnan.
Globalisaation rajat
Kapitalismin kriisien pääsyyt ovat toisaalta tuotantovälineiden yksityisomistus ja toisaalta tukahduttava pakkopaita, jonka muodostavat kansalliset markkinat ollessaan liian kapeat pitämään puitteissaan kapitalismin luomat tuotantovoimat.
Hetken aikaa “globalisaationa” tunnettu ilmiö mahdollisti sen, että porvaristo osittain saattoi ratkaista kansallisten markkinoiden asettaman rajoitteen lietsomalla maailmankauppaa ja kiihdyttämällä kansainvälistä työnjakoa.
Tätä prosessia kiihdytti entisestään Kiinan, Intian ja Venäjän integroiminen kapitalistisiin maailmanmarkkinoihin Neuvostoliiton romahduksen jälkimainingeissa. Tämä oli se pääasiallinen keino, jonka avulla kapitalistinen järjestelmä selvisi elossa ja laajeni muutaman viimeisimmän vuosikymmenen aikana.
Aivan kuten muinaiset alkemistit uskoivat löytäneensä salaisen menetelmän perusmetallien muuttamiseksi kullaksi, kuvittelivat porvarilliset taloustieteilijät löytäneensä salaisen parannuskeinon kapitalismin kaikkiin ongelmiin.
Nyt nämä illuusiot ovat poksahtaneet kuin saippuakuplat ilmaan. On täysin selvää, että prosessi on saavuttanut rajansa ja on kääntymässä vastakkaiseen suuntaan. Taloudellinen nationalismi ja protektionistiset toimet ovat nyt hallitsevia virtauksia – täsmälleen samat trendit muuttivat taloustaantuman 1930-luvun Suureksi lamaksi.
Käsillä on ratkaiseva muutos kokonaistilanteessa. Tämä on johtanut vääjäämättä valtioiden välisten ristiriitojen massiiviseen pahenemiseen sekä sotilaallisten konfliktien ja protektionismin leviämiseen.
Tämän voimme havaita selvästi Yhdysvaltain imperialismin meluisassa kampanjassa, jota käydään lipun “Amerikka ensin!” alla. “Amerikka ensin” tarkoittaa, että muu maailma täytyy sysätä kakkos-, kolmos tai nelossijalle, mikä johtaa uusiin ristiriitoihin, sotiin ja kauppasotiin.
Kauhua vailla loppua
Kriisi ilmenee kaikilla alueilla vallitsevassa epävakaudessa: taloudessa, finanssimaailmassa, sosiaalisessa ympäristössä, politiikassa, diplomatiassa ja sotilaallisessa toiminnassa. Köyhissä maissa miljoonia odottaa hidas kuolema nälkään nääntyen, imperialististen rahanlainaajien armottomassa puristuksessa.
YK arvioi kesäkuussa 2023, että niiden ihmisten lukumäärä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa sodan, nälänhädän ja ilmastonmuutoksen vaikutusten vuoksi oli 110 miljoonaa – tässä on jyrkkä nousu pandemiaa edellisiin aikoihin. Ja tämä oli ennen Gazan sotaa.
Yrittäessään epätoivoisesti paeta näitä kauhuja ihmiset ovat pakotettuja pakenemaan joukoittain maihin kuten Yhdysvallat ja Euroopan valtiot. Ne jotka ryhtyvät vaaralliseen Rio Granden tai Välimeren ylitykseen joutuvat kestämään sanoinkuvaamatonta väkivaltaa ja kaltoinkohtelua matkallaan. Joka vuosi kymmeniä tuhansia kuolee yrittäessään tätä.
Nämä ovat niin sanotun vapaan markkinatalouden aiheuttaman taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen kammottavia seurauksia, samoin kuin imperialismin väkivaltaisten toimenpiteiden, jotka aiheuttavat tuhoa, kuolemaa ja hävitystä mittakaavassa, jota on vaikea kuvitella.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Yhdysvalloista tuli hetkeksi maailman ainoa supervalta. Kolossaalista valtaa seurasi kolossaalinen ylenkatse. Yhdysvaltain imperialismi teki tahtonsa tiettäväksi kaikkialla käyttäen taloudellisen ja sotilaallisen mahdin yhdistelmää tukahduttaakseen minkä tahansa valtion, joka kieltäytyi polvistumasta Washingtonin edessä.
Otettuaan hallintaansa Balkanin maat muiden Neuvostoliiton vaikutuspiirin kuuluneiden maiden tapaan Yhdysvallat käynnisti raakalaismaisen ja provosoimattoman Irakin invaasion, joka aiheutti yli miljoonan ihmisen kuoleman. Afganistanin invaasio oli toinen verinen episodi. Kukaan ei tiedä, kuinka monta ihmishenkeä siinä onnettomassa maassa valui hukkaan tämän seurauksena.
Yhdysvaltain mahdin rajat paljastuivat Syyriassa, jossa Yhdysvallat kärsi tappion Venäjän ja Iranin intervention seurauksena. Tämä aiheutti tilanteessa jyrkän käänteen. Tästä eteenpäin Yhdysvaltain imperialismia on kohdannut yksi nöyryyttävä takapakki toisensa jälkeen.
Pelkästään tämä tosiasia itsessään on kouriintuntuva todiste kapitalismin kriisistä koko maailman mittakaavassa. 1800-luvulla Britannian imperialismi imi valtavat tuotot asemastaan hallitsevana maailmanmahtina. Mutta nyt asiat ovat muuttuneet vastakohdikseen.
Kapitalismin kriisi ja valtioiden välillä kasvavat jännitteet tekevät maailmasta yhä myrskyisämmän ja vaarallisemman paikan. Maailman pääasiallisena poliisiviranomaisena toimiminen on yhä monimutkaisempi ja kalliimpi työ, kun kriisit syttyvät siellä täällä ja entiset liittolaiset, aistiessaan heikkoutta, liittoutuvat keskenään haastamaan kukkulan kuninkaan.
Yhdysvaltain imperialismi on planeettamme suurin ja taantumuksellisin mahti. Sen sotilasmenot ovat yhtä suuret kuin seuraavien 10 maan vastaavat menot yhteensä. Ja silti, se ei kykene saamaan tahtoaan kiistatta läpi missään maailmankolkassa.
Yhdysvaltain imperialismin kylmäverinen julmuus ja sen kuvottava tekopyhyys paljastuivat Gazan pöyristyttävien tapahtumien yhteydessä. Yhdysvallat osallistui aktiivisesti kammottavaan avuttomien miesten, naisten ja lasten teurastamiseen hirviömäisen Israelin hallinnon rinnalla.
Tämä rikollinen hyökkäyssota ei olisi voinut jatkua päivääkään ilman Yhdysvaltain hallitsevan klikin aktiivista tukea. Siitä huolimatta, tekopyhästi uhrien kohtalosta märisten Washington jatkoi aseiden ja rahan lähettämistä, jotta Netanjahu saattoi jatkaa veristä työtään.
Kaikkein silmiinpistävintä tässä kaikessa on ollut Washingtonin täysi kyvyttömyys pakottaa israelilaiset tekemään mitään, mikä olisi sopusoinnussa amerikkalaisten intressien kanssa. Miten tahansa kovaa he vetivätkään naruista, marionetti tanssi itsepintaisesti oman musiikkinsa tahtiin. Tämä oli hyvin havainnollinen esimerkki Yhdysvaltain mahdin taantumisesta, eikä vain Lähi-idässä.
Yhden maan kyky dominoida toisia ei ole absoluuttinen, vaan suhteellinen. Tilanne ei ole staattinen, vaan dynaaminen ja muuttuu jatkuvasti. Historia osoittaa, että aiemmin takaperoiset ja sorretut maat voivat muuttua aggressiivisiksi valloiksi, jotka kääntyvät naapureitaan vastaan pyrkien dominoimaan niitä ja käyttämään niitä hyväksi.
Tänä päivänä Turkki on yksi Lähi-idän hallitsevista valloista. Se on alueellinen imperialistinen mahti. Venäjä ja Kiina taas, lähdettyään kapitalismin tielle, ovat paljastuneet varteenotettaviksi imperialistisiksi valloiksi, joilla on kyky toimia globaalisti. Tämä tuo ne suoraan konfliktiin Yhdysvaltain imperialismin kanssa.
Kiina tai Venäjä eivät vielä ole yltäneet samalle tasolle talous- ja sotilasmahteina kuin Yhdysvallat, mutta niistä on muodostunut vahvoja kilpakumppaneita, jotka haastavat Washingtonia globaalissa kamppailussa markkinoista, vaikutuspiireistä, raaka-aineista ja tuottoisista investoinneista. Sodat Ukrainassa ja Gazassa ovat tarjonneet vastaansanomattoman todisteen Yhdysvaltain imperialismin vallan rajoituksista.
Menneinä aikoina nyt nähtävissä olevat jännitteet olisivat jo johtaneet suursotaan merkittävien valtojen välillä. Mutta muuttuneet olosuhteet ovat poistaneet tämän mahdollisuuden päiväjärjestyksestä – ainakin toistaiseksi.
Kapitalistit eivät sodi patriotismin tunnosta, demokratian puolesta tai minkään muunkaan hienolta kuulostavan periaatteen puolesta. Kapitalistit lähtevät sotaan voittojen saamiseksi, uusien markkinoiden valtaamiseksi, turvatakseen raaka-aineiden (kuten öljyn) saannin ja laajentaakseen vaikutuspiirejään.
Eikö tämä ole täysin selvää? Eikö myöskin ole selvää, ettei ydinsota edistäisi mitään näistä tavoitteista, vaan aiheuttaisi ainoastaan molempien osapuolen tuhon? He ovat jopa keksineet tälle skenaariolle oman käsitteensä: MAD (mutually assured destruction, suom. taattu molemminpuolinen tuho).
Toinen ratkaiseva tekijä, joka vaikeuttaa avointa sodankäyntiä tärkeimpien imperialistivaltojen välillä on massojen sodanvastaisuus, erityisesti (mutta ei ainoastaan) Yhdysvalloissa. Hiljattain julkaistu kyselytutkimus paljasti, että vain 5 % Yhdysvaltain väestöstä kannattaisi suoraa sotilaallista interventiota Ukrainassa.
Tämä ei tule yllätyksenä, kun katsoo Irakissa ja Afganistanissa kärsittyjä nöyryyttäviä tappioita. Tämä tosiasia on epäilemättä kaiverrettu Yhdysvaltain asukkaiden tietoisuuteen. Tämän lisäksi on olemassa pelko, että suora sotilaallinen konfrontaatio Venäjän kanssa voisi aiheuttaa eskalaation, mikä puolestaan loisi riskin ydinsodalle. Myös tämä on vahva rajoite sodanlietsonnalle.
Vaikka maailmansota nykyoloissa on poissuljettu vaihtoehto, syttyy monia “pieniä” sotia ja Ukrainan kaltaisia sijaissotia. Tällaisten sotien globaali vaikutus on merkittävä ja ne lisäävät yleistä epävakautta, lietsoen maailman epäjärjestystä entisestään. Tämä on tullut kaikille selväksi Gazan tapahtumien myötä.
Tämän järjestelmän tarjoama tulevaisuus voi olla ihmiskunnalle vain loputonta kurjuutta, kärsimystä, tauteja ja sotia. Leninin sanoin: kapitalismi on kauhua vailla loppua.
Porvarillisen demokratian kriisi
Tulevan kauden taloudelliset olot vastaavat paljon enemmän oloja 1930-luvulla kuin toista maailmansotaa seuranneita vuosikymmeniä. On siis esitettävä kysymys: pysyykö porvarillinen demokratia kasassa lähitulevaisuudessa?
Itse asiassa muutama vauras valtio on monopolisoinut demokratian, jonka puitteissa luokkasota pystytään pitämään hyväksyttävissä rajoissa antamalla työväenluokalle myönnytyksiä.
Tämä on se materiaalinen perusta, jonka pohjalta niin kutsuttua demokratiaa onnistuttiin pitämään yllä Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa vuosikymmenet. Republikaanit ja demokraatit, konservatiivit ja Labour, vaihtelivat vallan kahvassa ilman, että tilanne mitenkään fundamentaalisesti muuttui.
Todellisuudessa porvarillinen demokratia on vain hymyilevä naamari – fasadi, jonka takana on pankkien ja suuryritysten diktatuurin todellisuus. Sikäli kun hallitseva luokka ei kykene enää antamaan massoille myönnytyksiä, hymyilevä naamari sysätään sivuun paljastaen väkivallan ja pakon, jotka ovat porvariston vallan todellinen perusta. Tämä prosessi on nyt käynnissä ja alkaa näkyä yhä useammalle.
Vapaat markkinat ovat demokratian takuu, meille sanottiin. Mutta demokratia ja kapitalismi ovat vastakohtia. Pääoman strategit ilmaisevat jo varsin avoimesti epäilyksiä porvarillisen demokratian eloonjäämisen mahdollisuuksista, jopa koko kapitalismin tulevaisuudesta.
Vanha, lohdullinen myytti jokaisen kansalaisen tasaveroisista mahdollisuuksista on säpäleinä, kun hävytöntä vaurautta ja luksusta heilutellaan röyhkeästi köyhyydessä, työttömyydessä, kodittomuudessa ja epätoivossa elävien massojen nenän edessä, jopa vauraissa valtioissa.
Syvenevä talouden rappeutuminen vaikuttaa nyt työväenluokan lisäksi laajenevan kerroksen keskiluokkaa elämään. Taloudelliset shokit, elinkustannusten nousuun liittyvä kriisi, raketin lailla syöksyvä inflaatio ja yhä nousevat korot merkitsevät konkurssia pienyrityksille. Yleinen turvattomuuden tunne ja pelko tulevaisuudesta vallitsevat yhteiskunnan kaikissa kerroksissa, poislukien superrikkaat ja heidän hännystelijänsä.
Järjestelmän legitimiteetin piti pohjautua laajalti jaettuun vaurauteen. Mutta pääoma keskittyy yhä kiihtyvään tahtiin muutamalle miljardöörille, jättiläispankeille ja yrityksille.
Demokratian sijaan meitä hallitsee plutokratia, joka hädin tuskin viitsii edes peitellä todellista luonnettaan. Rahalla saa valtaa. Kaikki tämän tietävät. Demokratia tarkoittaa: yksi kansalainen, yksi ääni. Mutta kapitalismi tarkoittaa: yksi dollari, yksi ääni. Muutamalla miljardilla saakin sitten pääsylipun Valkoiseen taloon.
Tämä tosiasia tulee yhä selvemmäksi useimmille. Yleinen, kasvava välinpitämättömyys vallitsevaa poliittista järjestystä kohtaan vallitsee. Laajat kerrokset tuntevat epäluottamusta – vihaa, jopa – hallitsevaa eliittiä ja sen instituutioita kohtaan.
Parlamentaarinen hallintatapa itsessään asettuu kyseenalaiseksi. Vaaleilla valitut edustuselimet muuttuvat keskustelukerhoiksi, kun todellinen valta siirtyy parlamentista kabinetille ja kabinetista vaalien ulottumattomissa olevien virkamiesten ja “neuvonantajien” klikeille.
Se röyhkeä vale, että poliisi ja oikeuslaitos olisivat jotenkin riippumattomia, näyttäytyy nyt valheena kaikille. Kun luokkataistelu kiihtyy, nämä instituutiot paljastuvat yhä laajemmin, menettäen kaiken sen kunnioituksen ja auktoriteetin, mitä ne joskus ovat kenties nauttineet.
Lopulta porvaristo vetää johtopäätöksen, että on liikaa epäjärjestystä, liikaa lakkoja ja mielenosoituksia, liika kaaos vallitsee. “Me vaadimme järjestystä!” Me näemme jo, kuinka demokraattisia oikeuksia rajoitetaan: oikeutta mielenosoituksiin, lakko-oikeutta, sananvapautta ja lehdistönvapautta.
Tietyssä vaiheessa porvaristoa houkuttaa ajatus avoimeen diktatuuriin turvautumisesta, muodossa tai toisessa. Mutta tämä on realistinen näkymä ainoastaan sen jälkeen, kun työväenluokka on kokenut sarjan raskaita tappioita, kuten Saksa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Mutta kauan ennen tätä tilannetta työväenluokalla on monia mahdollisuuksia koetella voimaansa porvarivaltion voimaa vastaan ja liikkua ottaakseen vallan omiin käsiinsä.
Onko olemassa fasismin vaara?
Pintapuolisen impressionistisesti asiaan suhtautuvat ns. vasemmistolaiset kansainvälisesti näkevät trumpismin fasismina. Tällainen sekavuus ei auta meitä ymmärtämään tärkeiden ilmiöiden todellista merkitystä.
Tämä hölynpöly johtaa heidät suoraan luokkayhteistyön suohon. Kannattamalla ajatusta “pienemmästä pahasta” he kutsuvat työväenluokan ja sen järjestöt yhdistymään yhden taantumuksellisen porvariston siiven toisensa jälkeen kanssa.
Tämä väärä poliittinen linja salli heidän työntää äänestäjiä tukemaan Joe Bideniä ja demokraattipuoluetta – äänestyspäätös, jota monet jälkeenpäin kitkerästi katuivat.
Kitisemällä jatkuvasti väitetystä “fasismin” uhasta he riisuvat työväenluokan aseista siinä todellisessa tilanteessa, kun he kohtaavat aitoja fasistisia muodostelmia tulevaisuudessa. Tällä hetkellä he luovat täysin väärää tilannekuvaa.
On olemassa kyllä riittämiin oikeistolaisia demagogeja ja jotkut heistä valitaan jopa vaaleissa valtaan. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin kokonainen fasistinen hallinto, joka pohjautuu raivostuneen pikkuporvariston massojen mobilisaatioon, mitä käytetään jyränä murskaamaan työläisten järjestöt.
1930-luvulla yhteiskunnan ristiriidat ratkaistiin verraten nopeasti, ja tilanne saattoi päätyä ainoastaan proletariaatin vallankumouksen voittoon tai taantumukseen fasismin ja bonapartismin muodossa.
Mutta hallitseva luokka on polttanut näppinsä pahasti menneisyydessä, kun se on asettunut koko painollaan fasistien taakse. Se ei lähde tälle tielle enää kepein perustein.
Vieläkin tärkeämpi tekijä on, että 1930-luvun tapainen nopea tilanteen kehittyminen on poissuljettu muuttuneiden voimasuhteiden johdosta. Taantumuksen sosiaaliset reservit ovat merkittävästi heikommalla tolalla kuin 1930-luvulla, ja nimenomaan työväenluokan suhteellinen voima on merkittävästi suurempi.
Maanviljelijät on luokkana suurimmilta osin hävinnyt edistyneistä kapitalistisista maista, kun taas laajat kerrokset sellaisia ihmisiä, jotka aiempina aikoina mielsivät itsensä keskiluokkaisiksi (koulutetut ammattilaiset, valkokaulustyöläiset, opettajat, yliopistojen professorit, viranhaltijat, lääkärit ja sairaanhoitajat) ovat lähentyneet proletariaattia ja järjestäytyneet liittoihin.
Opiskelijat, jotka 1920- ja 1930-luvuilla toimivat fasismin sotureina ovat siirtyneet terävästi vasemmalle ollen avoimia vallankumouksellisille ajatuksille. Työväenluokka useimmissa maissa ei ole kärsinyt merkittäviä tappioita vuosikymmeniin. Sen voimat ovat pääosin ehjät.
Porvaristo on sen historian pahimmassa kriisissä, mutta johtuen työväenluokan valtavasta voimistumisesta se ei kykene nopeasti liikkumaan avoimen taantumuksen suuntaan.
Tämä tarkoittaa, että hallitseva luokkaa kohtaa merkittäviä vaikeuksia yrittäessään raapia takaisin itselleen menneisyyden voittojaan. Kriisin mittasuhteet sanelevat, että heidän täytyy leikata leikkaamasta päästyään, luuhun asti. Mutta tämä aiheuttaa vallankumouksellisia purkauksia maassa toisensa jälkeen.
Ympäristökatastrofi
Jatkuvien sotien ja talouskriisien lisäksi ihmiskuntaa uhkaa koko planeettamme käynnissä oleva raiskaus. Kapitalismi, jatkuvassa tuottojen etsinnässään, on myrkyttänyt ilman, jota hengitämme, ruoan, jota syömme, ja veden, jota juomme.
Se tuhoaa Amazonin sademetsää ja napajäätiköitä. Valtameret ovat täynnä muovia ja kemiallisten jätteiden saastuttamia. Eläinlajeja ajetaan sukupuuttoon hälyttävää tahtia. Kokonaisten maiden tulevaisuus on vaakalaudalla.
Yhteiskuntien ja työväenluokan köyhimmät kerrokset kokevat saasteiden ja ilmastonmuutoksen pahimmat vaikutukset. Tämä lisäksi hallitseva luokka edellyttää heitä maksamaan kapitalismin kriisin viulut.
Marx selitti, että ihmiskunnan edessä on valinta sosialismin ja barbarismin välillä. Barbarismin elementit ovat jo läsnä kapitalismin edistyneimmissäkin maissa ja ne uhkaavat koko sivilisaation tulevaisuutta. Mutta nyt meidän on oikeutettua sanoa, että kapitalismi on tullut uhaksi koko ihmiskunnan olemassaololle.
Kaikki tämä loukkaa miljoonien oikeudentajua, erityisesti nuorten. Mutta moraalinen närkästys ja vihaiset mielenosoitukset ovat täysin riittämättömiä keinoja tässä tilanteessa. Jos ympäristöliike rajaa toimintansa tyhjien eleiden politiikkaan, se tuomitsee itsensä tehottomuuteen.
Ympäristöliike kykenee osoittamaan ongelman itsestäänselvimpiä oireita. Mutta se ei tarjoa oikeaa diagnoosia, ja ilman sitä on mahdotonta myöskään tarjota parannuskeinoa. Ympäristöliike voi onnistua tavoitteissaan vain, jos se ottaa selkeän ja kiistattoman kapitalismin vastaisen, vallankumouksellisen kannan.
Meidän täytyy tavoittaa parhaat ympäristöliikkeen elementit ja vakuuttaa heidät, että ongelma on itse kapitalismi. Ympäristökatastrofi on seurausta markkinatalouden hulluudesta ja voittomotiivista.
Niin kutsuttu vapaa markkinatalous on kykenemätön ratkaisemaan yhtäkään ihmiskunnan kohtaamaa ongelmaa. Se on kolossaalisen tuhlaileva, tuhoisa ja ihmisyyden vastainen. Sen pohjalta edistystä ei voi tapahtua. Suunnitelmatalouden paremmuutta vastaan ei ole vakavasti otettavia argumentteja.
On välttämätöntä takavarikoida ilman korvausta pankkiirien ja kapitalistien omaisuus sekä korvata markkinoiden anarkia harmonisella ja rationaalisella suunnitteluun perustuvalla järjestelmällä.
Kapitalistisellä järjestelmällä on nyt kaikki kammottavat piirteet, joita on olennolla, joka on menettänyt kaiken syyn olla enää olemassa. Mutta tämä ei tarkoita, että se itse tunnustaa olevansa sukupuuton partaalla. Täysin päinvastoin, itse asiassa.
Tämä rappeutunut ja tautinen järjestelmä muistuttaa sairasta, seniiliä vanhaa miestä, joka takertuu sitkeästi elämään. Se jatkaa hoippumista kriisistä toiseen, kunnes se suistetaan vallasta itsestään tietoisen työväenluokan vallankumouksellisen liikkeen toimesta.
Työväenluokan historiallinen tehtävä on nyt lopettaa tämä kapitalismin pitkittynyt kuolinkamppailu viemällä läpi sen välttämätön tuhoaminen ja sen jälkeen yhteiskunnan jälleenrakennus perusteista korkeimpiin huippuihin asti.
Kapitalismin olemassaolo on nyt selvä ja välitön vaara planeettamme Maan tulevaisuudelle. Jotta ihmiskunta voi elää, kapitalistisen järjestelmän on kuoltava.
Subjektiivinen tekijä
Kapitalismin yleisestä kriisistä on mahdollista tulla johtopäätökseen, että sen tuleva romahdus on väistämätön, eikä sitä voida mitenkään estää. Samoin sosialismin voitto on historiallinen välttämättömyys.
Tämä pitää paikkansa, yleisesti. Mutta yleisistä periaatteista ei voida johtaa varsinaisten tapahtumia konkreettisia selityksiä.
Jos koko prosessi olisi täysin vääjäämätön, ei olisi tarvetta vallankumoukselliselle puolueelle, ammattiliitoille, lakoille, mielenosoituksille, teorian opiskelulle, tai millekään muullekaan. Mutta koko tähän asti koettu historia osoittaa, että asia on itse asiassa täysin päinvastoin. Subjektiivinen tekijä, vallankumouksellinen johto, näyttelee aivan perustavanlaatuista roolia historian ratkaisevissa käänteissä.
Karl Marx osoitti, että työväenluokka ilman järjestäytymistä ei ole muuta kuin raaka-ainetta hyväksikäytettäväksi. Ilman järjestäytymistä emme ole mitään. Järjestäytymällä olemme kaikki.
Mutta nyt saavumme ongelman ytimeen. Todellinen kysymys on johdon täydellinen puuttuminen – työväenluokan tämänhetkisen johdon totaalinen mädännäisyys.
Työväenluokan historiallisesti kehittyneet massajärjestöt ovat joutuneet vuosikymmenten suhteellisen vaurauden kautena hallitsevan luokan ja pikkuporvariston paineen ikeeseen. Tämä on puolestaan vahvistanut työläisbyrokratian otetta näistä järjestöistä.
Kapitalismin kriisi merkitsee välttämättä myös reformismin kriisiä. Oikeistolaiset johtajat ovat hylänneet ne ideat, joiden pohjalle liike alunperin rakennettiin ja ovat irtautuneet luokasta, joiden edustamisen pitäisi olla heidän olemassaolonsa oikeutus.
Enemmän kuin minään historiallisena kautena aiemmin, työväen järjestöjen johto on joutunut porvariston paineen alle. Amerikkalainen sosialistipioneeri Daniel DeLeon käytti ilmaisua, jota Lenin tapasi usein lainata: työläisjärjestöjen johto toimii vain “pääoman työläisinä adjutantteina”. He edustavat menneisyyttä, eivät nykyisyyttä tai tulevaisuutta. Heidät lakaistaan sivuun sinä myrskyisänä kautena, joka nyt avautuu eteemme.
Mutta ongelma ei ala oikeistoreformisteista eikä se pääty heihin.
“Vasemmiston” historiallinen haaksirikko
Niin kutsuttu “vasemmisto” on näytellyt erityisen haitallista roolia, joka on kaikkialla antautunut oikeiston ja establishmentin hyökkäyksen edessä. Näimme tämän Tsiprasin ja muiden Syrizan johtajien toiminnassa Kreikassa. Sama prosessi on nähtävissä Espanjan Podemosissa, Bernie Sandersissa Yhdysvalloissa ja Jeremy Corbynissa Isossa-Britanniassa.
Kaikissa näissä tapauksissa vasemmistojohtajat aluksi nostattivat monien toivoa, mutta nämä toivot tuhoutuivat, kun nämä keulakuvat lakosivat oikeiston paineen alla.
Olisi helppoa syyttää näitä johtajia pelkuruudesta ja heikkoudesta. Mutta me emme ole tekemisissä yksilöllisen moraalin tai henkilökohtaisen rohkeuden kanssa, vaan äärimmäisen poliittisen heikkouden.
Vasemmistoreformistien perusongelma on, että he uskovat voivansa täyttää massojen vaatimukset rikkomatta itse kapitalistista järjestelmää. Tässä he eivät eroa oikeistoreformisteista, paitsi että jälkimmäiset eivät viitsi edes peitellä täydellistä antautumistaan pankkiireille ja kapitalisteille.
Pääpiirteittäin voi sanoa, ettei “vasemmisto” nykyään edes puhu enää sosialismista. He eivät ole edes varjo vanhoista 1930-luvun vasemmistojohtajista. Sen sijaan he tyytyvät heiveröisiin aneluihin paremman elintason perään, laajempien demokraattisten oikeuksien puolesta ja niin edelleen.
He eivät edes viittaa enää kapitalismiin, vaan puhuvat mieluummin “uusliberalismista” – tarkoittaen “pahaa” kapitalismia vastakohtana “hyvälle” kapitalismille – vaikka he eivät koskaan tarkalleen määrittele, mitä tämä kuvitteellinen kivempi kapitalismi voisi olla.
Koska he kieltäytyvät tekemästä pesäeroa vallitsevaan järjestelmään, vasemmistoreformistit väistämättä näkevät tarpeen päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen hallitsevan luokan kanssa. He pyrkivät todistelemaan, etteivät ole uhka kapitalisteille ja että heidän voi luottaa hallinnoivan kapitalistien etujen mukaisesti.
Tämä selittää, miksi vasemmistopoliitikot kieltäytyvät tekemästä selvää eroa oikeistoon – hallitsevan luokan avoimiin agentteihin työväenliikkeen sisällä – mitä he yrittävät perustella tarpeella pitää yllä yhtenäisyyttä.
Lopulta tämä aina johtaa heidät antautumaan oikeistolle. Mutta kun oikeisto pääsee hallintaan, he eivät kainostele samalla tavoin, vaan välittömästi käynnistävät armottoman noitavainon vasemmistoa vastaan.
Näin ollen tässä pelkuruudessa ei ole kyse tämän tai tuon yksilön henkilökohtaisesta luonteenlujuudesta. Kyseessä on vasemmistoreformismin DNA:n erottamaton osa.
Taistelu sortoa vastaan
Kapitalismin kriisi näkyy monissa syvissä virtauksissa, jotka vastustavat olemassa olevaa yhteiskuntaa, sen arvoja, sen moraalia ja sen sietämättömiä epäoikeudenmukaisuuden ja sorron muotoja.
Yhteiskunnan keskeinen ristiriita on edelleen palkkatyön ja pääoman vastakkainasettelu. Sorto ottaa kuitenkin monia muotoja, jotkut niistä paljon vanhempia ja syvemmälle juurtuneita kuin palkkaorjuus.
Eräs yleisimpiä ja kivuliaimpia sorron muotoja on naisten sorto miesten hallitsemassa maailmassa. Käynnissä oleva kriisi pahentaa naisten taloudellista riippuvuutta. Leikkaukset valtion sosiaalimenoihin aiheuttavat suhteettomia taakkoja naisille, joiden harteilla on lastenhoito ja vanhusten hoiva.
Maailmassa riehuu naisia vastaan suunnatun väkivallan epidemia. Eri puolilla hyökätään oikeuksia kuten abortin saatavuutta vastaan. Tämä on aiheuttamassa valtavaa vastaliikettä, ja militantti mieliala nousee erityisesti nuorten naisten piirissä.
Naisten kapina tätä hirviömäistä sortoa vastaan on aivan perustavalla tavalla tärkeä osa yleisessä taistelussa kapitalismia vastaan. Ilman naisten täyttä osallistumista ei voi olla onnistunutta sosialistista vallankumousta.
Taistelu sorron ja syrjinnän kaikkia muotoja vastaan on välttämätön osa taistelussa koko kapitalismia vastaan.
Positiomme on yksinkertainen: kaikissa kamppailuissa me asetumme aina sorrettujen puolelle sortajia vastaan. Mutta tämä yleinen lausunto ei itsessään riitä määrittelemään koko positiotamme. Meidän täytyy lisätä vielä, että asemoitumisemme on pohjimmiltaan negatiivinen.
Tämä tarkoittaa: me vastustamme kaikkea sortoa ja syrjintää, oli se suunnattu sitten naisia, etnisyyttä, homoja, transihmisiä tai mitä tahansa muuta sorrettua ryhmää tai vähemmistöä vastaan.
Torjumme kuitenkin ehdottomasti identiteettipolitiikan, joka tiettyjen ryhmien oikeuksien puolustamisen kaavussa toimii tosiasiallisesti taantumuksellisessa ja työväenluokkaa hajottavassa roolissa, joka lopulta heikentää työväenluokkaa ja antaa hallitsevalle luokalle korvaamatonta apua.
Työväenliike kuhisee monenlaisia vieraita ajatuksia: postmodernismia, identiteettipolitiikkaa, “poliittista korrektiutta” ja sitä kaikkea muuta omituista hölynpölyä, jota yliopistojen kautta sinne on salakuljetettu “vasemmistolaisen” pikkuporvariston toimesta, joka toimii vieraan ja taantumuksellisen luokkaideologian kuljetushihnana.
Niin kutsutun postmodernismin sivutuotteena identiteettipolitiikka on sekoittanut opiskelijoiden aivot. Nämä vieraat ajatukset on tuotu myös työväenliikkeeseen, jossa ne toimivat tehokkaana aseena liittobyrokratian käsissä sen taistelussa jäsenistön militanteimpia luokkataistelijoita vastaan.
Lenin painotti kommunistien tarvetta taistella kaikilla rintamilla – ei vain taloudellisella ja poliittisella, vaan myös ideologisella. Seisomme jämäkästi marxistisen teorian ja dialektisen materialismin vankalla pohjalla.
Tämä on täydessä vastakohdassa kaikkiin filosofisen idealismin muotoihin nähden: olkoon kyse avoimesta, peittelemättömästä uskonnollisesta mystiikasta tai sitten kyynisestä, peitellystä, mutta ei lainkaan edellistä myrkyllisemmästä postmodernismin mystiikasta.
Kamppailu vieraita luokka-ajatuksia vastaan kuten myös sen pikkuporvarillisia edustajia, on siis hyvin tärkeä tehtävä. Meidän ei tule tehdä yhden yhtä myönnytystä näille työväenluokkaa jakaville ja vastavallankumouksellisille ajatuksille, jotka pelaavat ainoastaan pomojen ja heidän iänikuisen “hajota ja hallitse” -taktiikkansa pussiin.
Itse asiassa, terve reaktio näitä mädännäisiä ideoita vastaan on jo käynnistynyt nuorten piirissä, jotka liikkuvat kohti kommunismia.
Kommunistit nojaavat vankkumatta luokkapolitiikkaan ja puolustavat työväenluokan yhtenäisyyttä vastaan kaikkia pyrkimyksiä jakaa sitä etnisyyteen, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon perustuen. Me emme välitä, oletko musta vai valkoinen, mies tai nainen. Emme myöskään voisi vähempää olla kiinnostuneita elämäntyylistäsi tai siitä, kenet valitset kumppaniksesi, tai et valitse. Nämä ovat puhtaasti henkilökohtaisen elämän piiriin kuuluvia asioita eivätkä kuulu kellekään – eivät byrokraateille, papeille tai poliitikoille.
Ainoa vaatimus jäsenyydellemme on, että olet valmis taistelemaan ainoan asian puolesta, joka voi tarjota aidon vapauden, tasa-arvon ja autenttisen inhimilliset suhteet naisten ja miesten välille eli työväenluokan vapautuksen pyhän päämäärän puolesta.
Mutta ennakkoedellytys kommunisteihin liittymiselle on, että jätät kaiken taantumuksellisen roskan liittyen identiteettipolitiikkaan ovelle sisään tullessasi.
Ammattiliitot
Nyt elämämme historiallinen ajanjakso on historian myrskyisin ja täynnä kouristuksia. Luokkataistelun yleinen elpyminen on päiväjärjestyksessä. Mutta tästä ei tule helppoa. Työväenluokka alkaa herätä enemmän tai vähemmän horroksessa oltuaan. Sen täytyy oppia uudelleen monia asioita, mukaan lukien sellaiset perusasiat kuin järjestäytyminen ammattiliittoihin.
Mutta massajärjestöjen johto, alkaen liitoista, on joka puolella surkeassa tilassa. He ovat paljastaneet itsensä täysin riittämättömiksi vastaamaan työväenluokan pakottavimpiin tarpeisiin. He eivät ole edes kyenneet itse rakentamaan ja vahvistamaan omia liittojaan.
Seurauksena tästä, kokonainen uusi sukupolvi nuoria työläisiä on joutunut prekaareihin keikkatöihin kuljetuksessa, puhelinkeskuksissa ja sen sellaisissa havaiten olevansa tuskin muuta kuin raaka-ainetta kapitalistien hyväksikäyttöä varten.
Työskennellessään pöyristyttävissä oloissa moderneissa hikipajoissa kuten Amazonin varastoissa heidät alistetaan brutaalille hyväksikäytölle, pitkiin työvuoroihin huonolla palkalla. Ajat, jolloin työläiset kykenivät saamaan merkittäviä palkankorotuksia vain lakolla uhkaamalla ovat kaukana menneisyydessä. Pomot vastaavat, ettei heillä ole varaa pitää yllä edes nykyistä palkkatasoa, puhumattakaan mahdollisuudesta myönnytyksiin.
Ne, jotka unelmoivat vielä luokkarauhasta ja konsensuksesta elävät menneisyydessä, kapitalismin vaiheessa, jota ei enää ole olemassa. Nykyään utopisteja ovat liittojohtajat, eivät marxistit! Eteemme avautuu näkymä paitsi suurista taisteluista myös proletariaatin tappioista johtuen epäpätevistä johtajista. Mitä nyt tarvitaan on täysiverinen militantti mobilisaatio ja luokkataistelun uudelleenkäynnistäminen.
Radikalisaatioprosessi jatkuu ja syvenee. Tämä avaa suuria mahdollisuuksia kommunistien työlle ammattiliitoissa ja työpaikoilla.
Tie eteenpäin edellyttää päättäväistä taistelua reformismia vastaan, kamppailua työväen massajärjestöjen herättämiseksi horroksesta, alkaen ammattiliitoista. Ne täytyy muuttaa työväenluokan taisteleviksi järjestöiksi.
Mutta tähän päästään vain tinkimättömällä taistelulla reformistista byrokratiaa vastaan. Liitot täytyy puhdistaa johdosta lattiatasolle, ja luokkayhteistyöhön perustuva politiikka eliminoida täysin.
Militanttius ei riitä
Kamppailu reformismia vastaan ei tarkoita, että vastustamme uudistuksia. Me emme kritisoi liittojohtoa, koska he taistelevat reformien puolesta, vaan päinvastoin siksi, että he eivät taistele lainkaan.
He hakevat sovittelua pomojen kanssa, välttävät militanttia toimintaa, ja kun heidät pakotetaan siihen alhaalta jäsenistöstä suuntautuvan paineen johdosta, he pyrkivät kaikin keinoin rajoittamaan lakkotoimenpiteitä ja saavuttamaan mädän kompromissin lopettaakseen liikehdinnän alkuunsa.
Kommunistit taistelevat pienimpienkin uudistusten eteen, jos ne merkitsevät parannusta työläisten elintasoon ja oikeuksiin. Mutta nykyoloissa kamppailu merkityksellisten reformien puolesta voi onnistua vain sikäli, kun se saavuttaa laajimman ja vallankumouksellisimman mahdollisen mittakaavan.
Muodollisen porvarillisen demokratian rajoitukset paljastuvat, kun sitä koetellaan käytännössä. Me taistelemme minkä tahansa merkityksellisten demokraattisten vaatimusten puolesta saadaksemme aikaan suotuisimmat olosuhteet luokkataistelun täysipainoiselle kehittymiselle.
Työväenluokka kokonaisuudessaan voi oppia vain kokemuksen kautta. Ilman päivittäistä kamppailua edistyksen puolesta kapitalismin alaisuudessa ei sosialistista vallankumousta voi edes kuvitella.
Mutta lopun viimeksi militantti toiminta ammattiliittojen puitteissa ei ole riittävää. Kapitalismin kriisin oloissa työväenluokan saavuttamat edistysaskeleet eivät voi olla pysyviä.
Mitä pomot antavat toisella kädellä, voivat he riistää takaisin toisella. Palkankorotukset nollautuvat inflaation tai veronkorotusten myötä. Tehtaat voidaan sulkea ja työttömyys kasvaa.
Ainoa keino varmistaa, ettei uudistuksia peruta on taistelu yhteiskunnan radikaaliksi muuttamiseksi. Tietyssä vaiheessa puolustustaistelut voivat muuttua hyökkäykseksi. Juuri pienten kamppailujen kautta osittaisten vaatimusten puolesta valmistelemme maaperää lopulliselle taistelulle vallanotosta.
Tarve puolueelle
Työväenluokka on ainoa aidosti vallankumouksellinen luokka yhteiskunnassa. Vain se on luokka, jolla ei ole mitään syytä toivoa nykyisen järjestelmän jatkuvaa olemassaoloa, järjestelmän, joka perustuu tuotantovälineiden yksityisomistukseen ja ihmistyövoiman hyväksikäyttöön muutaman rikkaan parasiitin raivokkaan ahneuden tyydyttämiseksi.
Kommunistien velvollisuus on muuttaa tiedostamaton tai vain puoliksi tiedostettu työväenluokan pyrkimys yhteiskunnan muuttamiseksi tietoiseksi. Vain työväenluokalla on tarvittava voima pankkiirien ja kapitalistien diktatuurin tuhoamiseksi.
Älkäämme unohtako, että yksikään lamppu ei pala, yksikään ratas ei käänny eikä yksikään puhelin soi ilman työväenluokan ystävällistä lupaa.
Tämä on kolossaalinen valta. Silti se on ainoastaan potentiaali valtaan. Jotta tämä valtapotentiaali muuttuu todelliseksi vallaksi, jotain vielä tarvitaan. Tämä jokin on järjestö.
Voimme käyttää melko tarkkaan osuvaa vertausta luonnonilmiöön, tarkemmin höyryvoimaan. Se toimi teollisen vallankumouksen liikuttavana voimana. Se on voima, joka liikuttaa koneita, jotka tuovat valoa, lämmitystä ja energiaa, elämää ja liikevoiman kokonaisille suurille kaupungeille.
Mutta höyry muuttuu energianlähteeksi ainoastaan, jos se johdetaan mekanismiin nimeltä mäntä. Ilman tällaista mekanismia se vain hajoaa hyödyttömästi ilmaan. Se jää vain potentiaaliksi.
Hyvin perustavalla tasolla jokainen luokkatietoinen työläinen ymmärtää tarpeen ammattiliitto-organisaatiolle. Mutta proletaarisen järjestön korkein ilmaisumuoto on vallankumouksellinen puolue, joka yhdistää tiedostavimman, vakaumuksellisimman ja taistelutahtoisimman kerroksen luokasta taisteluun, joka lopulta voi kumota kapitalismin. Tällaisen puolueen luominen on nyt meidän kiireellisin tehtävämme.
Tietoisuus
Lisääntyvä taloudellinen ja sosiaalinen epävakaus uhkaa nykyisen järjestyksen perustuksia. Kuinka voimme selittää nähdyt rajut heilahdukset vaaleissa joka puolella, oikealta vasemmalle ja takaisin?
Likinäköinen vasemmisto syyttää työläisiä heidän väitetystä takaperoisuudestaan. Tällä tavoin he pyrkivät selittelemään omaa toimintaansa ja peittelemään omaa haitallista rooliaan tilanteessa. Mutta tämä tosiasiallisesti vain heijastelee epätoivoa ja täyttä vakavasti otettavan vaihtoehdon puutetta. Massat etsivät epätoivoisesti tietä ulos umpikujasta. Ne kokeilevat vaihtoehtoa toisensa jälkeen. Hallitus ja puolue toisensa jälkeen tulee koetelluksi ja todetaan riittämättömäksi, minkä jälkeen ne heitetään sivuun.
Tässä prosessissa reformistit näyttelevät mitä surkeinta roolia, ja vasemmistoreformistit vieläkin surkeampaa, mikäli mahdollista. Näemme, että tämän kaiken seurauksena tietoisuus muuttuu. Kyseessä ei ole sellainen hidas, asteittainen muutos, jota saattaisimme odottaa.
Luonnollisesti kehitys ottaa aikansa kypsyäkseen, mutta muutokset määrässä ennen pitkää johtavat kriittiseen pisteeseen, jossa määrä muuttuu laaduksi. Terävät käänteet tietoisuudessa ovat osa kokonaistilanteen perusluonnetta.
Tämä on juuri sellainen muutos, jonka näemme nyt edessämme joka päivä, erityisesti nuorison piirissä. Kyselytutkimuksessa kysyttiin 1 000 brittiaikuiselta asettamaan järjestykseen sanoja ja ilmaisuja, joita he yhdistävät herkimmin “kapitalismiin”.
Kärkipaikoilla olivat “ahneus” (73 %), “jatkuva suorituspaine” (70 %) ja “korruptio” (69 %). 42 % vastaajista oli samaa mieltä toteamuksen kanssa, jonka mukaan “kapitalismia hallitsevat rikkaat, jotka asettavat politiikan päiväjärjestyksen”.
Käynnissä oleva muutos näkyy erityisesti trendissä, jossa kommunistiset ajatukset leviävät nuorison parissa. Nämä nuoret ihmiset kutsuvat itseään kommunisteiksi, vaikkei moni heistä ole edes lukenut Kommunistista manifestia eikä heillä ole tietoa tieteellisestä sosialismista.
Mutta vasemmiston petokset ovat saaneet koko sanan “sosialismi” löyhkäämään heidän sieraimissaan. Se ei enää resonoi parhaiden ihmisten piirissä. He sanovat “me haluamme kommunismia, mikään vähempi ei riitä.”
Mikä on kommunisti?
Kommunistisen manifestin osiossa nimeltä Proletaarit ja kommunistit voimme lukea:
“Mikä on kommunistien suhde proletaareihin yleensä?
Kommunistit eivät ole erikoinen, muiden työväenpuolueiden vastakohtana oleva puolue.
Heillä ei ole mitään koko proletariaatin eduista eriäviä etuja.
He eivät esitä mitään erikoisia periaatteita, joiden mukaiseksi he tahtoisivat kaavailla proletaarisen liikkeen.
Kommunistit eroavat muista proletaarisista puolueista toisaalta vain siinä, että eri kansakuntien proletaarien taisteluissa he nostavat esiin ja ajavat koko proletariaatin yhteisiä, kansallisuudesta riippumattomia etuja [...]
Kommunistit ovat siis käytännöllisesti kaikkien maiden päättäväisin, aina eteenpäin kannustava työväenpuolueiden osa; he käsittävät teoreettisesti paremmin kuin proletariaatin muu joukko proletaarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset.”
Nämä rivit ilmaisevat asian ytimen erinomaisesti.
Onko aika kypsä Vallankumoukselliselle kommunistiselle internationaalille?
Kasvava vastareaktio niin kutsuttua vapaata markkinataloutta kohtaan on pelästyttänyt kapitalismin puolustelijat. He katsovat kauhulla kohti epävarmaa ja turbulenttia tulevaisuutta.
Tämä yhdistettynä kaikenkattavaan pessimistiseen mielialaan on saanut porvariston oivaltavimmat edustajat näkemään epämiellyttäviä yhtymäkohtia vuoden 1917 maailmaan. Tässä kontekstissa nousee kysymys tarpeesta vallankumoukselle puolueelle puhtaan lipun ja selkeiden ohjelmallisten tavoitteiden alla.
Liikkeemme kansainvälinen luonne johtuu siitä tosiseikasta, että kapitalismi on maailmanjärjestelmä. Alusta alkaen Marx pyrki kaikin voimin luomaan internationaalin, kansainvälisen työväenluokan järjestön.
Kuitenkin, johtuen Kommunistisen internationaalin stalinistisesta rappeutumisesta, tällaista järjestöä ei ole ollut olemassa. On siis aika perustaa Vallankumouksellinen kommunistinen internationaali!
Jotkut näkevät tämän lahkolaisuutena. Mutta tässä ei ole kyse mistään sellaisesta. Meillä ei ole mitään tekemistä ultravasemmistolaisten tai lahkolaisten hajanaisten ryhmittymien kanssa, jotka tallustelevat edes takaisin kuin naurettavat riikinkukot työväenluokan reunamilla.
Meidän täytyy kääntää selkämme lahkoille ja kääntyä kohti tuoreita kerroksia, jotka kääntyvät kommunismiin päin. Tarve tällaiselle askeleelle ei ole kärsimättömyyden ilmaus, eikä kyse ole myös subjektiivisesta voluntarismista. Päätös pohjautuu selkeään ymmärrykseen objektiivisesta tilanteesta. Tämä, ja vain tämä, tekee tästä askeleesta absoluuttisen tarpeellisen ja väistämättömän.
Tarkastelkaamme tosiasioita:
Viimeisimmät kyselytutkimukset Britanniasta, Yhdysvalloista, Australiasta ja muista maista kertovat selvästi, että kommunismin ajatukset leviävät kulovalkean tavoin. Kommunismin potentiaali on valtava. Meidän tehtävämme on tehdä tästä potentiaalista todellisuutta antamalla sille järjestöllinen muoto.
Järjestämällä työväenluokan etujoukon Vallankumoukselliseen kommunistiseen puolueeseen, tekemällä siitä kurinalaisen bolshevistisen järjestön, kouluttamalla se marxistisilla ideoilla ja Leninin menetelmillä voimme rakentaa voiman, joka kykenee olemaan avainroolissa sosialistisen vallankumouksen kehittymisessä tulevalla kaudella.
Tämä on meidän tehtävämme. Meidän täytyy ylittää kaikki esteet onnistuaksemme siinä.
Stalinismi vastaan bolshevismi
Pitkään kommunismin viholliset uskoivat, että he olivat onnistuneet manaamaan pois Lokakuun vallankumoukset haamut. Neuvostoliiton romahdus näytti vahvistavan heidän uskomuksensa, että kommunismi oli kuollut ja kuopattu. “Kylmä sota on ohi”, he rehentelivät, “ja me voitimme.”
Luokkavihollistemme sitkeästi toisteleman legendan vastaisesti 1980-luvulla ei romahtanut kommunismi, vaan stalinismi – kammottava, byrokraattinen ja totalitaarinen karikatyyri, jolla ei ollut mitään tekemistä työläisdemokratian kanssa, jonka Lenin ja bolshevikit perustivat vuonna 1917.
Stalin toteutti poliittisen vastavallankumouksen bolshevismia vastaan pohjaten etuoikeutettuun byrokraattien kastiin, joka nousi vallankumouksen taannuttua Leninin kuoleman jälkeen. Lujittaakseen vastavallankumouksellisen diktatuurinsa Stalin joutui murhaamaan kaikki Leninin toverit ja valtavan määrän muita aitoja kommunisteja.
Stalinismi ja bolshevismi eivät ainoastaan ole täysin epäidenttisiä toistensa kanssa: ne sulkevat toisensa ulos ja ovat verivihollisia keskenään, ja niitä erottaa joki täynnä verta.
“Kommunististen” puolueiden rappio
Kommunismi yhdistyy erottamattomasti Leninin nimeen ja Venäjän vallankumouksen kunniakkaisiin perinteisiin, mutta nykypäivän kommunistiset puolueet ovat “kommunistisia” vain nimessä. Näiden puolueiden johtajat hylkäsivät aikoja sitten Leninin ja bolshevismin aatteet.
Ratkaiseva ero leninismiin tapahtui, kun hyväksyttiin marxismin vastainen ajatus sosialismista yhdessä maassa. Vuonna 1928 Trotski ennusti, että tämä johtaisi väistämättä nationalistis-reformistiseen rappioon jokaisen maailman kommunistisen puolueen piirissä. Tämä ennustus osoittautui paikkansapitäväksi.
Aluksi, kommunististien puolueiden johtajat tottelivat kuuliaisesti Stalinin ja byrokratian määräyksiä seuraten orjallisesti jokaista jyrkkää käännöstä, jotka saneltiin Moskovasta. Myöhemmin he irtisanoutuivat Stalinista, mutta sen sijaan että olisivat palanneet Leniniin, he suorittivat jyrkän käännöksen oikealle. Irrottautuessaan Moskovan talutusnuorasta suurimmassa osassa maista nämä puolueet omaksuivat reformistisen perspektiivin ja politiikan.
Seuraten tuhoisaa “sosialismin yhdessä maassa” logiikkaa, jokaisen kansallisen puolueen johto sopeutui oman maansa porvariston etuihin. Tämä on johtanut totaaliseen rappioon ja jopa kokonaisten kommunistipuolueiden likvidointiin.
Äärimmäisimpiä esimerkkejä tästä on Italian kommunistisen puolueen (PCI) tapaus. Kyseinen kommunistipuolue oli aikoinaan Euroopan suurin ja vahvin. Nationalistis-reformistisen rappion politiikka johti lopulta PCI:n hajoamiseen ja sen muuttumiseen porvarillis-reformistiseksi puolueeksi.
Ison-Britannian kommunistinen puolue vaikuttaa nykyään lähinnä sanomalehtensä, nimeltään Morning Star, kautta. Kyseisen julkaisun poliittinen linja ei juuri mene kädenlämpöistä vasemmistoreformismia pidemmälle. Se toimii käytännössä vain vasemmistolaisena viikunanlehtenä ammattiliittojen byrokratialle.
Espanjan kommunistinen puolue (PCE) on koalitiohallituksessa, joka lähettää Ukrainalle aseita osana NATOn sotaa Venäjää vastaan. Tämän seurauksena PCE on astunut jyrkkään alamäkeen. Puolueen nuorisojärjestö (UJCE) torjui virallisen linjan ja tuli erotetuksi puolueen piiristä.
Yhdysvaltain kommunistinen puolue (CPUSA) toimii lähinnä vaalikoneistona demokraattipuolueelle kutsuen ääntä Bidenille “ääneksi fasismia vastaan”.
Etelä-Afrikan kommunistinen puolue on ollut osa kapitalistista ANC-hallitusta 30 vuoden ajan ja jopa puolustanut 34 lakkoilevan kaivostyöläisen joukkosurmaa Marikanassa vuonna 2012.
Lista on loputon.
Kommunistisen puolueiden kriisi
Tässä kriittisessä maailmanhistorian käännekohdassa kansainvälinen kommunistinen liike on täydessä epäjärjestyksen tilassa.
Kommunistiset puolueet kautta maailman ovat vastanneet Gazan verilöylyyn vaatimalla “kansainvälisen lain ja YK:n päätöslauselmien kunnioittamista”, toisin sanoen suurimpien imperialistivaltojen kunnioittamista.
Mutta suurin halkeama tapahtui Venäjän Ukrainan-invaasion kohdalla helmikuussa 2022, kun suurin osa kommunistisista puolueista skandaalimaisesti taipui omien hallitsevien luokkiensa kannoille. Monet kommunistiset puolueet erityisesti länsimaissa peittelivät hiljaista tukeaan NATOlle pasifistisilla vetoomuksilla rauhan puolesta ja vaatimuksilla “neuvotteluista” jne. Tilanne on vain pahentunut Israelin hyökättyä täysimittaisesti Gazaan.
Esimerkiksi Ranskan kommunistinen puolue (PCF) vetäytyi vasemmiston vaaliliitosta (NUPES), koska sen johtaja Mélénchon kieltäytyi luonnehtimasta Hamasia terroristijärjestöksi.
Toisessa ääripäässä jotkut puolueet ovat muuttuneet käytännössä Venäjän ja Kiinan ulkopolitiikan instrumenteiksi, esittäen nämä edistyksellisinä heikkojen ja muista riippuvaisten valtioiden liittolaisina, jotka auttavat niitä “vapautumaan imperialistisesta kolonisaatiosta ja velkaorjuudesta”.
Venäjän federaation kommunistinen puolue (CPRF) on äärimmäinen esimerkki tästä. Se on menettänyt kaiken oikeutuksen itsenäiseen olemassaoloonsa, puhumattakaan siitä, että sillä olisi oikeutta kutsua itseään kommunistiseksi. Zjuganovin puolueesta tuli jo kauan aikaa sitten pelkkä Putinin taantumuksellisen hallinnon myötäjuoksija.
Nämä ristiriidat ovat aiheuttaneet sarjan hajoamisia. Kansainvälinen Kommunististen ja työväenpuolueiden kokous (IMCWP) Havannassa vuonna 2023 epäonnistui edes yhteisen lausunnon muotoilemisessa Ukrainan sodasta, koska osallistujat eivät löytäneet “konsensusta”.
Kriisi kommunistisessa liikkeessä ja KKE:n rooli
Monet kommunistiset rivityöläiset ovat reagoineet tätä häpeämätöntä revisionismia vastaan.
Kreikan kommunistinen puolue (KKE) on ottanut epäilemättä tärkeitä askeleita torjuessaan vanhat, virheellisiksi todetut stalinistis-menshevistiset ajatukset liittyen kahteen vaiheeseen. KKE omaksui korrektin internationalistisen linjan suhteessa Ukrainan sotaan, jonka mukaan kyseessä on imperialismien välinen konflikti. Tämä on askel oikeaan suuntaan. Mutta ennakkoedellytys menestykselle on avoin ja demokraattinen debatti, johon osallistuvat maailman kaikki aidosti kommunistiset tendenssit.
Diplomatian ja “konsensuksen” hakemisen pohjalta, vastakohtana debatille ja demokraattiselle sentralismille, on mahdotonta rakentaa aitoa kommunistista internationaalia, joka pohjautuu Leninin ajatuksille ja menetelmille.
Meidän tehtävänämme on palauttaa liike sen aidoille juurille, tehdä lopullinen ero pelkurimaiseen revisionismiin ja levittää ylpeästi Leninin lippu. Tätä varten ojennamme kätemme ystävyydessä kaikille puolueille ja järjestöille, joilla on sama päämäärä.
Kun Trotski perusti Kansainvälisen vasemmisto-opposition hän näki sen kansainvälisen kommunistisen liikkeen vasemmisto-oppositiona. Me olemme aitoja kommunisteja – bolshevikki-leninistejä – jotka byrokraattisesti suljettiin ulos kommunistisesta liikkeestä Stalinin toimesta.
Olemme aina taistelleet pitääksemme koholla Lokakuun ja aidon leninismin punaisen lipun, ja nyt meidän on otettava oikeutettu paikkamme olennaisena osana maailman kommunistista liikettä.
On tullut aika käydä avoin keskustelu liikkeessä liittyen sen menneisyyteen, jonka kautta vihdoin teemme lopullisen eron stalinismin viimeisiinkin rippeisiin ja valmistamme maaperää kestävälle kommunistiselle yhtenäisyydelle leninismin vankalla pohjalla.
Alas revisionismi!
Kaikkien kommunistien taistelevan yhtenäisyyden puolesta!
Takaisin Leniniin!
Leninin politiikka
Meidän välitön tehtävämme ei ole voittaa puolellemme massoja. Tämä on täysin meidän nykyisten kykyjemme saavuttamattomissa. Meidän tavoitteemme on voittaa puolellemme kaikkein edistyneimmät ja luokkatietoisimmat elementit. Vain tällä tavoin löydämme tiemme massojen pariin. Mutta emme voi suhtautua kevyesti lähestymistapaamme kohti massoja.
Työläisten uusi sukupolvi ja nuoret etsivät tietä ulos umpikujasta. Parhaat elementit ovat ymmärtäneet, että ainoa ratkaisu on sosialistinen vallankumous.
He alkavat ymmärtää kohtaamiensa ongelmien luonteen ja asteittain tajuavat tarpeen radikaaleille ratkaisuille. Mutta heidän kärsimättömyytensä saattaa johtaa heidät tekemään virheitä.
Kommunistien työ olisi hyvin yksinkertaista, jos se vaatisi vain, että pommitamme työväenluokkaa vallankumouksellisilla iskulauseilla. Mutta tämä on täysin riittämätön menetelmä ja voi jopa muuttua haitalliseksi päämääriemme tavoittamiselle.
Työväenluokka oppii vain kokemuksen kautta, erityisesti kokemuksen suurista tapahtumista. Yleensä se oppii vain hitaasti – liian hitaasti monien vallankumouksellisten mielestä, jotka joskus joutuvat kärsimättömyyden ja turhautumisen vaikutuspiiriin.
Lenin ymmärsi, että ennen kuin bolshevikit voisivat nousta valtaan, täytyi heidän ensin valloittaa massat. Tätä varten vaaditaan äärimmäisen joustavia taktiikoita. Lenin aina suositteli vallankumouksellisille kärsivällisyyttä: “selittäkää kärsivällisesti” oli hänen neuvonsa bolshevikeille, jopa 1917 vallankumouksen melskeiden keskellä.
Ilman käsitystä taktiikasta, joka lähtee työväenluokan konkreettisesta kokemuksesta, kaikki puhe vallankumouksellisen liikkeen rakentamisesta on vain löysää jutustelua: se on kuin veitsi ilman terää.
Tämän vuoksi kysymykset strategiasta ja taktiikasta on syytä asettaa keskeisiksi, kun kommunistit suunnittelevat toimintaansa. Sekä Leninillä että Trotskilla oli erittäin selkeä käsitys siitä, mikä kommunistisen etujoukon suhde oli reformistisiin massajärjestöihin.
Lenin summasi käsityksensä aiheesta epäilemättä definitiiviseen lausuntoonsa vallankumouksellisesta taktiikasta: “Vasemmistolaisuus” lastentautina kommunismissa. Yli vuosisata myöhemmin Leninin ajatukset tästä tärkeästä aiheesta on edelleen seitsemän sinetin alle salattu kirja pseudotrotskilaisille lahkolaisille.
He ovat joka puolella johtaneet trotskilaisuuden nimen häpeään ja siten palvelleet tehokkaasti byrokratiaa. He kuvittelevat, että massajärjestöt voidaan sivuuttaa historiallisina anakronismeina. Heidän asenteensa näitä järjestöjä kohtaan rajoittuu kovaäänisiin syytöksiin petoksesta. Mutta nämä taktiikat johtavat suoraan umpikujaan.
Tällaisella toiminnalla ei ole mitään yhteistä Leninin ja Trotskin joustavien menetelmien kanssa. He ymmärsivät, että kommunistien on välttämätöntä rakentaa siltoja työläismassoihin, jotka ovat reformistien vaikutuksen alaisina.
Meidän täytyy päättäväisesti kääntää selkämme tällaiselle steriilille lahkoasenteelle ja kääntyä rohkeasti kohti työväenluokkaa. Selittämällä kärsivällisesti kommunistisen politiikkamme massoille asettamalla selkeitä vaatimuksia reformistisille johtajille meidän on mahdollista voittaa reformistiset työläiset kommunismille.
“Kaikki valta neuvostoille”
Riittää vain mainita, että vuonna 1917 Lenin puolusti iskulausetta “Kaikki valta neuvostoille” aikana, jolloin nämä järjestöt, jotka edustivat työläisten ja sotilaiden massoja, olivat reformististen menshevikkien ja sosialivallankumouksellisten (ns. SR:t) hallinnassa.
Tällä iskulauseella Lenin sanoi neuvostojen reformistiselle johdolle: “Hyvä on, arvon herrat. Teillä on enemmistö. Me ehdotammekin, että te otatte vallan käsiinne ja annatte ihmisille, mitä he haluavat – leipää, rauhaa ja maata. Me tuemme teitä tässä, vältämme sisällissodan ja valtakamppailu muodostuu pelkäksi rauhanomaiseksi kamppailuksi vaikutusvallasta neuvostoissa.”
Pelkurimaisilla reformistijohtajilla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan ottaa valtaa. He alistuivat porvarillisen väliaikaisen hallituksen määräysvaltaan, joka puolestaan kumarsi imperialismia ja taantumusta. Työläiset ja sotilaat neuvostoissa näkivät siten itse johtajiensa petollisen luonteen ja kääntyivät kohti bolshevismia.
Vain tällä tavoin bolshevikkien onnistui muuttua pienestä 8 000 jäsenen puolueesta helmikuussa 1917 massojen voimaksi, joka kykeni voittamaan enemmistön neuvostoissa välittömästi ennen lokakuun 1917 vallankumousta.
Ennen kaikkea meidän täytyy tänä päivänä säilyttää todellisuudentajumme. Aidon kommunismin voimat ovat joutuneet vetäytymään historiallisten voimien vaikutuksesta, joita me emme ole kyenneet hallitsemaan. Me olemme kutistuneet vähemmistön vähemmistöksi työväenliikkeessä.
Meillä on oikeat ajatukset, mutta työväen suuri enemmistö ei ole vielä vakuuttunut, että ajatuksemme ovat korrekteja ja tarpeellisia. Suurimmaksi osaksi he ovat edelleen perinteisten reformististen järjestöjen vaikutuksen alaisina siitä yksinkertaisesta syystä, että näiden järjestöjen johtajat ovat tarjonneet heille helpolta ja kivuttomalta näyttävän ulospääsyn kriisistä.
Todellisuudessa tämä tie johtaa vain uusiin tappioihin, pettymyksiin ja kurjuuteen. Kommunistit eivät missään olosuhteissa saa hylätä työväenluokkaa reformististen luokkapettureiden ja byrokraattien hellään huomaan. Päin vastoin, meidän tulee käydä väsymätöntä taistelua heitä vastaan. Mutta työväenluokka ei mitenkään voi väistää reformismien piinallisten koulujen käymistä.
Meidän tehtävämme ei ole ivata heitä sivusta vaan olla heidän rinnallaan näillä oppitunneilla, auttaen heitä vetämään oikeat johtopäätökset heidän etsiessään tietä ulos umpikujasta, kuten bolshevikit tekivät vuonna 1917.
Rakentakaamme silta työläisiin!
Meidän täytyy rakentaa dialogi työväenluokan kanssa, jossa näyttäydymme ei suinkaan vieraina elementteinä tai vihollisina vaan tovereina kamppailussa yhteistä vihollista vastaan – pääomaa vastaan. Meidän täytyy todistaa kommunismin paremmuus ei sanoissa vaan teoissa.
Meidän täytyy löytää keinot päästä puheisiin työläisten massojen kanssa, jotka ovat edelleen reformismin vaikutuspiirissä. Byrokratia käyttää kaikkia alhaisia menetelmiään eristääkseen kommunistit massajärjestöjen rivijäsenistä.
Tällaisia voivat olla kiellot, ulossulkemiset, puhdistukset, valeet, halveeraukset, loukkaukset ja kaikenlaiset hyökkäykset. Mutta kommunistit löytävät aina keinot päästä näiden esteiden yli. Työväen järjestöjen johdon kaapannut byrokratia ei mitenkään kykene estämään kommunisteja saavuttamaan työväenluokkaa.
Ei ole mitään kultaista sääntöä, joka määrittäisi taktiikat, jotka määräytyvät konkreettisten olosuhteiden perusteella. Taktiikka ei ole periaatteellinen kysymys, vaan käytännöllinen. Leninin asenne taktiikkaan oli aina joustava. Sama Lenin, joka vankkumatta kannatti eron tekemistä sosialidemokratiaan vuonna 1914 ja kannatti itsenäisen kommunistisen puolueen perustamista Isossa-Britanniassa esitti myös, että brittipuolueen tulisi hakea liittoa Labour-puolueeseen pitäen kuitenkin samalla kiinni omasta ohjelmastaan, lipustaan ja poliittisesta linjastaan.
Tietyissa olosuhteissa voi olla tarpeellista lähettää kaikki joukkomme reformistisiin organisaatioihin voittaaksemme vasemmalle päin liikkuvat työläiset vahvan vallankumoukselliselle kannalle.
Nykytilanteessa tämä ei kuitenkaan ole päiväjärjestyksessä. Olosuhteet tällaiselle linjalle eivät ole länsä. Mutta joka tilanteessa on välttämätöntä etsiä tie työväenluokkaan. Tämä ei ole taktinen kysymys, vaan elämän ja kuoleman kysymys kommunistiselle etujoukolle.
Kommunistit, itsenäisen puolueen piirissä työskennellessäänkin, ovat velvollisia kääntymään kohti työväenluokan massajärjestöjä pyrkien soveltamaan yhteisrintaman taktiikkaa milloin suinkin mahdollista, löytääkseen tien massoihin. Tämä on aivan alkeistason oppeja kenelle tahansa, joka tuntee vähääkään Marxin, Engelsin, Leninin ja Trotskin menetelmiä.
Meidän politiikkamme perustuu täsmälleen Leninin neuvoihin ja teeseihin Kommunistisen internationaalin neljästä ensimmäisestä kongressista. Mikäli lahkolaiset kriitikkomme kieltäytyvät tätä ymmärtämästä, se on täysin heidän oma häpeänsä.
Minkä puolesta taistelemme?
Kommunistien päämäärät ovat pohjimmiltaan samat kuin työläisten yleensä. Kannatamme nälän ja kodittomuuden täydellistä hävittämistä; kaikille taattua työllisyyttä hyvissä olosuhteissa; työviikon merkittävää lyhentämistä ja vapaa-ajan lisäämistä; taattua, korkealaatuista terveydenhuoltoa ja koulutusta; loppua imperialismille ja sodalle; ja loppua planeettamme mielipuoliselle tuhoamiselle.
Mutta me huomautamme, että kapitalismin kriisin oloissa tavoitteisiimme voidaan päästä vain armottoman kamppailun kautta, ja tämä kamppailu voi olla menestyksellistä ainoastaan, kun se johtaa pankkiirien ja kapitalistien omaisuuden takavarikointiin ilman korvausta. Tämän vuoksi Trotski kehitti ajatuksen siirtymävaatimuksista.
Kommunistit puuttuvat mitä suurimmalla tarmolla kaikkiin työväenluokan kamppailuihin. Konkreettiset vaatimukset, jotka kommunistit nostavat liikkeessä esiin riippuvat tietysti usein muuttuvista olosuhteista ja vaihtelevat riippuen oloista kussakin maassa. Siksi, ohjelman omainen listaus tietyistä vaatimuksista ei kuulu tämänkaltaiseen manifestiin.
Silti voidaan sanoa, että kommunistien tulee kaikissa maissa muodostaa vaatimuksena noudattaen menetelmää, jonka Trotski kehitteli nerokkaasti vuonna 1938 ja julkaisi Neljännen internationaalin perustavassa dokumentissa nimeltä Kapitalismin kuolinkouristus ja Neljännen internationaalin tehtävät – tai Siirtymäohjelma niin kuin se yleisemmin tunnetaan.
Siinä esitetyt vaatimukset ovat tiivistetyssä muodossa Leninin ja bolshevikkien muotoilema ohjelma, ja ne sisältyvät Kommunistisen internationaalin neljän ensimmäisen kongressin teeseihin ja dokumentteihin.
Siirtymävaatimusten perusajatus on helppo esittää lyhyesti. Trotski selitti, että kapitalismin rappion kaudella mikä tahansa vakavahenkinen taistelu paremman elintason puolesta “ylittää kapitalististen omistussuhteiden ja porvarillisen valtion rajat”.
Aivan kuten sodankäynnissä, puolustustaistelut voidaan muuttaa hyökkäyksiksi, joten luokkataistelussa kamppailu välittömien vaatimusten puolesta voi johtaa, tietyissä olosuhteissa, loikkaan tietoisuudessa ja liikkeeseen kohti vallankumouksellista taistelua vallanotosta.
Viime kädessä mikään uudistus ei ikinä voi jäädä pysyväksi, jos sitä ei linkitetä porvarillisen järjestyksen suistamiseen vallasta.
Kommunistit taistelevat työväenluokan täyden vapautuksen puolesta, vapauttaakseen ihmiskunnan sorrosta ja raadannan kärsimyksestä. Tähän päästään vain porvarillisen valtion tuhoamisen, tuotantovälineiden haltuunoton ja sosialistisen suunnittelun käyttöönoton kautta, työläisten demokraattisessa hallinnassa ja johdossa.
Tästä on kiinni ihmiskunnan tulevaisuus. Suuren irlantilaisen marxistin James Connollyn sanoin:
“Sillä vaatimuksemme mitä kohtuullisimpia ovat,
Vaadimme vain maapallon.”
Onko kommunismi utopistinen ajatus?
Kapitalismin puolustajien viimeinen turvapaikka on sanoa, ettei heidän konkurssikypsälle järjestelmälleen ole vaihtoehtoa. Mutta voiko kukaan vähääkään järkevä ihminen uskoa tätä?
Voiko tosiaan olla niin, että ihmiskunta on kykenemätön kehittämään järjestelmää, joka olisi parempi kuin nykyinen painajaismainen asioiden tila? Tällainen naurettava väite on sikamainen loukkaus lajimme älykkyyttä kohtaan.
Pankkiirien ja kapitalistien diktatuurin lakkauttaminen sallii sellaisen talousjärjestelmän pystyttämisen, joka voidaan suunnitella rationaalisesti ihmiskunnan tarpeiden tyydyttämiseksi, ei kourallisen miljardöörejä rajattoman ahneuden.
Ratkaisu on kenen tahansa vähäisimpäänkään ajatteluun kykenevän ihmisen käsitettävissä. Ja se on täysin ulottuvillamme. Se on ainoa tapa lakkauttaa nälkä, köyhyys, sodat ja kaikki muut kapitalismin patologiat, ainoa tapa luoda maailma, joka sopii ihmisten kodiksi.
Kommunismin viholliset väittävät, että tämä on utopistinen ajatus. Tämä syytös on jokseenkin ironinen. Oikeasti utooppista on uskoa sosioekonomiseen järjestelmään, joka on kauan sitten käynyt hyödyttömäksi ja jonka pelkkä olemassaolo on ristiriidassa yhteiskunnan tosiasiallisten tarpeiden kanssa. Tällaisella järjestelmällä ei ole olemassaolon oikeutusta, ja se on tuomittu historian romukoppaan.
Kommunismissa ei ole mitään utopistista. Päinvastoin. Materiaaliset olosuhteet ihmisyhteiskuntien uudelle ja korkeammalle tasolle ovat jo olemassa koko maailman mittakaavassa ja kypsyvät nopeaa vauhtia.
Valtavat loikat tieteessä ja teknologiassa paljastavat meille henkeäsalpaavan näkymän maailmaan, jossa ei ole köyhyyttä, kodittomuutta eikä nälkää. Tekoälyn kehitys yhdistettynä moderniin robotiikkaan voisi vähentää työaikaamme siihen pisteeseen, ettei ihmisten lopulta tarvitsisi tehdä työtä muuten kuin omasta vapaasta tahdostaan.
Työn orjuuden lakkauttaminen on juuri se materiaalinen pohja, jonka luokaton yhteiskunta edellyttää.Tämä on nyt täysin mahdollista. Tämä ei ole utopiaa, vaan täysin meidän ulottuvillamme. Uusi maailma on syntymässä, kasvaen hiljaa mutta vakaasti vanhan maailman kohdussa.
Mutta kapitalismin alla kaikki kääntyy vastakohdakseen. Järjestelmässä, jossa kaikki on alistettu voittomotiiville, jokainen teknologian edistysaskel merkitsee lisääntyvää työttömyyttä ja työpäivän pidentymistä, kuten myös lisääntyvää hyväksikäyttöä ja orjuutta.
Ehdotamme ainoastaan, että korvaamme epäoikeudenmukaisen ja järjenvastaisen järjestelmän, jossa kaikki alistetaan muutaman yksilön loputtomalle ahneudelle rationaalisella ja harmonisella suunnitelmataloudella, joka perustuu tuotantoon ihmisten tarpeiden tyydyttämistä varten.
Aidon Kommunistisen internationaalin puolesta!
Kolme vuosikymmentä sitten, Neuvostoliiton romahduksen aikoihin, Francis Fukuyama voitonriemuisesti julisti, että historia oli tullut päätökseensä. Mutta historiasta ei pääse niin helpolla. Se jatkaa matkaansa, porvarillisista raapustelijoista välittämättä. Ja nyt historian pyörä on kääntynyt 180 astetta.
Neuvostoliiton romahdus oli epäilemättä suuri historiallinen draama. Mutta jälkeenpäin, se nähdään vain alkusoittona vielä suuremmalle draamalle – kapitalismin lopulliselle kriisille.
Yllä esitetyistä syistä johtuen, nykyinen kriisi on kestoltaan pitkä. Se voi kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä, ylä- ja alamäkineen, johtuen subjektiivisen tekijän puuttumisesta. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli.
Kriisistä tulee pitkittynyt, mutta tämä ei tarkoita, että se olisi rauhallinen tai tyyni. Päinvastoin! Olemme astuneet hyvin turbulenttiin ja myrskyisään jaksoon modernien aikojemme historiassa.
Kriisi näkyy maassa toisensa jälkeen. Työväenluokalle tulee monta tilaisuutta vallanottoon. Jyrkät ja äkkinäiset muutokset kuuluvat kokonaistilanteen luonteeseen. Ne voivat leimahtaa silloin, kun vähiten odotamme. Meidän täytyy olla valmistautuneita.
Ei ole enää tarpeen vakuuttaa laajoja kerroksia nuorisosta kommunismin paremmuudesta. He ovat jo kommunisteja. He etsivät puhdasta lippua, järjestöä joka on tehnyt radikaalin pesäeron reformismiin ja pelkurimaiseen “vasemmistolaiseen” opportunismiin.
Meidän täytyy ryhtyä kaikkiin mahdollisiin käytännön toimiin etsiäksemme heidät ja rekrytoidaksemme heidät. Tähän liittyy päätöksemme julistaa uusi puolue ja uusi internationaali perustetuksi. Kokonaistilanne vaatii sitä. Se on aivan välttämätön ja kiireellinen tehtävämme, emmekä saa viivytellä.
Nyt tarvitaan aito Kommunistinen puolue, joka pohjautuu Leninin ja muiden suurten marxististen opettajien ajatuksiin sekä internationaali, joka seuraa Kommunistisen internationaalin ensimmäisen viiden vuoden suuntaviivoja.
Lukumäärällisesti olemme vielä pieni verrattuna niihin monumentaalisiin tehtäviin, jotka meillä on edessämme eikä meillä ole asian suhteen harhaluuloja. Mutta historian jokainen vallankumouksellinen liike on alkanut näennäisesti mitättömänä elementtinä.
Meillä on tärkeä työ tehtävänä, ja tämä työ tuottaa jo merkittävää hedelmää saavuttaen ratkaisevan vaiheen.
Kasvamme nopeasti, koska uimme nyt historian myötävirtaan. Ennen kaikkea meillä on korrektit ajatukset. Lenin sanoi, että marxismi voittaa kaikki esteet, koska se on totta. Tämä tosiasia täyttää meidät tulevaisuudenuskolla.
Suuri ranskalainen utooppinen sosialisti Fourier määritteli sosialismin tavaksi tehdä ihmiskunnan potentiaalista todellisuutta.
Kommunismissa, ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, ovet heitetään sepposen selälleen massoille, jotta he kykenevät todella uppoutumaan siihen kulttuurin maailmaan, joka on heiltä tähän asti ollut suljettu. Tie on auki sellaiselle taiteen, musiikin ja kulttuurin kukoistukselle, jota emme vielä voi edes kuvitella ja jota maailma ei vielä ole nähnyt.
Kuljemme kohti maailmaa, jossa ihmiselo saa täyden uuden merkityksen. Ja ensimmäistä kertaa miehet ja naiset kykenevät nostamaan itsensä todelliseen mittaansa täyden tasa-arvon pohjalta. Siitä tulee ihmiskunnan loikka välttämättömyydestä vapauden valtakuntaan.
Miesten ja naisten ei tarvitse enää suunnata katsettaan pilviin etsien parempaa elämää kuoleman jälkeen. He kokevat uuden maailman, jossa elämä itse, puhdistettuna kaikesta sorrosta, hyväksikäytöstä ja epäoikeudenmukaisuudesta, saa kokonaan uuden merkityksen.
Tämä on se ihana asia, jonka puolesta taistelemme: paratiisi tässä maailmassa.
Tämä on se, mitä kommunismi oikeasti merkitsee.
Tämä on ainoa asia, jonka puolesta kannattaa taistella.
Tämä on syy, miksi olemme kommunisteja!
On meidän jokaisen harteilla varmistaa, että ryhdymme tähän työhön välittömästi, ilman empimistä ja ehdottoman varmoina siitä, että me onnistumme.
Ottakaamme siis taisteluhuudoiksemme:
Alas imperialistiset rosvot!
Alas kapitalistinen orjuus!
Takavarikoikaamme pankkiirien ja kapitalistien omaisuus!
Kauan eläköön kommunismi!
Kaikkien maiden työläiset, yhdistykää!
Eteenpäin uuden internationaalin rakentamiseksi!